Viikot vierivät,
ja minä niiden mukana
Sanotaan, että aika parantaa,
mutta miksi minusta yhä tuntuu samalta?
Samalta kuin silloin, kun maailmani mureni
pieniksi, teräviksi sirpaleiksi
Teräviksi sirpaleiksi,
jotka pistelevät kehoni jokaista ääriviivaa ja kaikkea sen sisältä,
mieltäni myöten
Yritän niin kovasti päästää irti tästä tunteesta,
näistä ajatuksista,
siitä hetkestä
Mutta en vain kykene siihen,
en kykene unohtamaan
Muistan tuskaisen hyvin kaiken
Ja vaikka mieleni unohtaisikin osan ajan lainehtiessa eteenpäin,
niin kehoni muistaisi ne pienetkin palaset,
jotka mieleni uupuneena yritti työntää sivuun
.JPG)
Toisinaan toivon sitä,
että voisin aloittaa kaiken alusta,
sillä silloin voisin tehdä kaiken toisin
Ja toisinaan toivon sitä,
että voisin muuttua vaikkapa lumihiutaleeksi
ja sulaa pois maan mukana
Mutta kumpikaan ei liene olevan vaihtoehto
Siispä jatkan vierimistä ajan mukana,
ja odotan sitä hetkeä,
kun mieleni ja kehoni ovat valmiita hautaamaan tämän,
liian tuskaisan muiston, mullan alle,
kuin koira luunsa
Vaikka se veisi seuraavat sata vuotta.
Kommentit
Lähetä kommentti