Beautifully Unfinished

Hei Sinä, halusin omistaa sinulle postauksen Tämä tuntuu ehkä oudolta, sillä en koskaan tuntenut sinua henkilökohtaisesti Mutta minä sain kuulla aina joskus jotakin sinusta, sillä olit minulle tärkeälle henkilölle hyvin rakas, kuulemma kuin enkeli Kohtalosi koskettaa minua jostakin syystä syvästi, eikä vain siksi, että kaikki päättyi traagisesti Kohtalosi koskettaa minua, sillä voin vain kuvitella kuinka tuskaisaa sivua elämässäsi kirjoitit Kunpa joku olisi kyennyt pitämään sinut turvassa, turvassa siltä pohjattomalta epätoivolta, turvassa siltä sielua purevalta ololta turvassa itseltäsi Oudolla tapaa ymmärrän sinua, kuoleman kanssa tanssiminen tuntuu toisinaan elämän kanssa tanssimista houkuttelevammalta Se tuntuu turvallisemmalta silloin, kun elämästä tulee elämisen sijaan taistelua suorittamista jatkuvaa kiipeämistä miellyttämistä Kunpa joku olisi saanut sinut uskomaan sen, että selviät Kunpa joku olisi saanu

" Et tarvitse minua   enkä minä sinua  on kai olemassa vain ajatus tarvitsevuudesta  siitä että ilman toista ei pärjäisi  siitä että ilman toista ei olisi yhtään mitään  minä perustan paljon tuon ajatuksen varaan  omassa yksinäisyyden kuplassani mietin  etten pärjää ilman sinua  mietin maailman olevan paljon kylmempi ilman sinua  uskon ajattelevani  syviä silmiäsi ja ärsyttävän leikkisää hymyäsi vielä vuosienkin päästä  mutta ajattelenko oikeasti?  tuskin  tuskin ainakaan pitkään  sillä vuosien päästä tarvitsen luultavasti jotakin toista enemmän kuin sinua  tai siis luulen tarvitsevani  todellisuudessa tarvitsen kai ennen kaikkea itseäni  me kaikki tarvitsemme itseämme  ilman meitä ei ole meitä "   "  Elämä on hassua     Ajatella, että ihmiset tietävät pääasiassa toisistaan vain palasia     ripauksen outoja totuuksia     ja vielä oudompia, muiden meistä maalaamia valheita    Tunnemmeko koskaan ketään kokonaan    vai saammeko vain

Minä olen  sirkus kuolleiden puiden ja tummuneen nurmen keskellä en sovi tänne en sovi minnekään Olen pehmytjäätelö liian kuumalla säällä sulan käsiisi sotken sinut tahrin sinut Olen purukumi lattiassa liiskautunut liimautunut takertunut Olen surullinen ilmapallo josta on helppo irrottaa  joka on helppo päästää menemään ja helppo unohtaa Olen pöydälle lakastunut, keltainen tulppaani hoidotta jäänyt korvattavissa oleva Olen avoin kirja salatuilla sivuilla joita edes sinä et osannut lukea joita sinä tuskin edes halusit lukea Olen hylätty leikkipuisto, sitä en aio edes selittää.

Ajatukseni juoksevat, pysähtelevät, ajelehtivat, harhailevat. Mietin, miksi niin kutsuttua sinisilmäisyyttä pidetään nykyään niin "huonona" piirteenä. Miksi sitä pidetään useimmiten vain huonona piirteenä, kun joku jaksaa vielä tässä maailmassa nähdä pahuuden lävitse ja uskoa hyvään. Uskoa siihen, ettei toinen tahdo sinulle pahaa. Minä toisinaan toivoisin, että olisin sinisilmäisempi, naiivimpi, niin kuin joskus nuorempana. En koskaan halunnut kyynistyä, kylmettyä. Ymmärrän, että naiivius voi olla haitallista, sillä ihmiset rakastavat käyttää hyväntahtoisuutta ja kiltteyttä hyväksi, mutta miksi tällaisissa tilanteissa naiivi henkilö on se "pahis", jonka olisi täytynyt ymmärtää, että ihmiset haluavat vain käyttää hyväksi. Miksi se ihminen, joka sortuu toisen kiltteyden ja sinisilmäisyyden hyväksikäyttöön, ei ole tehnyt mitään väärää. Miksi ihmisyyden kauneimpia puolia halutaan repiä riekaleiksi. Miksi ihmisistä täytyy rakentaa niin kovia. Miksi meistä kasvatetaan l

Mistä hulluuden ja normaaliuuden tunnistaa, mikä on niiden kahden ero? Kuka ylipäänsä keksi normaalin, ja miksi sen raamien sisään niin kovasti halutaan mahtua? Miksi normaali on hyvästä, ja hulluus pahasta? Kertokaa minulle Olenko hullu silloin,  kun tekstaan sinulle humalassa sata epämääräistä sanaa, ja kehtaan vielä odottaa vastausta Olenko hullu silloin, kun puhun sinulle sielusta ja elämän eri kerroksista, ja niistä niin kutsutuista auroista Olenko hullu silloin, kun nauran tai itken yksin bussissa Olenko hullu silloin, kun kerron mitä sisäiselle lapselleni kuuluu Onko tunteminen hulluutta? Vai olenko hullu silloin vasta silloin, kun tunnen pelkkää tyhjää? Entä mikä sitten on normaali? Olenko normaali silloin, kun käyn ruokakaupassa  ja tulen sieltä pois kassan kautta Olenko normaali silloin, kun hukuttaudun ihmismassaan ulkona ja kun matkaan hiljaa junassa Olen