Beautifully Unfinished

Pimpom, soitan ovikelloa ja haukon henkeäni hermostuneesti. Oven avaa ystävällisen oloinen hoitaja. Vierashuone on jo varattu, joten minut ohjataan neuvotteluhuoneeseen, jota koristaa toimistopöytä ja pari hassua tuolia. Istun alas ja jään odottamaan. Odotan siskoani, joka on parhaillaan syömässä. Odotan ja olen kamalan ahdistunut. En oikein tiedä, mitä minulla on vastassani. Viimeksi näin siskoni ennen Tampereelle muuttoa. Yli kaksi kuukautta sitten. Muistan, kuinka siskoni tuli "hyvästelemään" minut juna-asemalle. Hän tuli sinne vuokseni, viimeisillä voimillaan. Hänen silmänsä olivat kuopalla, eivätkä hänen jalkansa oikein enää jaksaneet kantaa. Siskoni halaaminen tuntui siltä kuin olisin halannut pelkkää ruumista. Siltä se tuntui. Kuorelta, jonka sisällä jostain ihmeen syystä  sydän vielä jaksoi pumpata. Kun junan ovet sulkeutuivat, siskoni vilkutti minulle ja toivotti hyvää matkaa. Sisimpäni särkyi  kun katsoin häntä. Halusin vain purskahtaa itkuun, mutta pidin kaiken s

Olen viime aikoina kelannut paljon kulunutta elämääni. Kaikkea sitä mitä olen kokenut yksin ja yhdessä. Elokuun lopulla alkaneet opinnot ovat aktivoineet kehossani ja mielessäni tietynlaisia tunnemuistoja. Kun tunneilla ollaan puhuttu esimerkiksi nenämahaletkun asettamisesta ja ravitsemuksesta, on mieleni palannut syömishäiriöaikoihin. Syömishäiriö oli kuitenkin iso osa elämääni. Se tahditti päiviäni useamman vuoden ajan. Tällä hetkelläkin se on osa elämääni, tosin syömishäiriötä sairastavan läheisen roolissa. Kun tietää miten kamala sairaus on kyseessä, tuntuu hirvittävän surulliselta nähdä läheinen ihminen kyseisen sairauden kourissa. Mutta itse en voi tehdä toisen puolesta muuta, kuin olla tukena parhaani mukaan. Toivon, että jonakin päivänä syömishäiriö on kaikilta osin vain osa kirpeää menneisyyttä. Myös muita tunnemuistoja on herännyt opiskeltavien aiheiden myötä. Joudun kohtaamaan koulussa paljon asioita, joita on haastavaa katsoa silmiin. Hoitotyöhön liittyy e

Useamman vuoden koulun penkiltä poissa viettäneenä, olin jo unohtanut millaista on pitää ryhmätyötä luokan edessä. Kun about kahdeksankymmentä silmäparia (meidän luokalla on kolmekymmentäyhdeksän oppilasta) tuijottaa sinua ja kuuntelee hiljaa mitä sinulla on sanottavana, on paniikki varma. Kun odotan esiintymisvuoroa, jännitykseni kasvaa äärimmilleen ja toivon vain olevani jossakin muualla kuin itse siinä hetkessä. Tänään meillä oli koulussa esitelmä, enkä muista siitä yhtään mitään. Tai muistan, mutta en muista mitään oleellista. Muistan vain sen, miten käteni hikoilivat, ääneni tärisi, kuinka unohdin hengittää ja kuinka sanat suussani menivät sekaisin. Kaikki oleellinen tieto tuntui unohtuvan sillä sekuntilla kun avasin suuni. Tunsin valtavaa epäonnistumista, vaikka halusin kovasti onnistua ja tehdä vaikutuksen. En kuitenkaan pystynyt siihen, enkä tule pystymään, ellen pääse tästä ylitsepursuavasta ja kaiken energian syövästä jännittämisestä eroon. Koulumme opettajat ovat symppik