Beautifully Unfinished

Hei ihanat, pitkästä aikaa. Viime aikoina olen ollut sen verran kiireinen, että luovuuteni kirjoittamisen suhteen on ollut kadoksissa. Nyt kun pahimmat kiireet alkavat jo helpottaa, ajattelin tulla kirjoittelemaan teille ajatuksiani kuluneesta vuodesta, sekä pohdiskella hieman sitä, mitä toivoisin vuoden 2019 tuovan tullessaan. Mainittakoon vielä myös se, että kulunut vuosi on osittain "sumun" peitossa, minkä vuoksi en kykene tekemään jokaiselta kuukaudelta erikseen omaa "muisteloa". Yritän kuitenkin vähän ajoittaa sitä, millaisia tunteita ja kokemuksia vuosi on sisällään pitänyt. Alkuvuosi (tammi-maaliskuu) Kulunut vuosi alkoi melko raskaasti. Minulle tärkeäksi muodostunut ihmissuhde tuli päätökseensä, eli vuosi alkoi luopumisella. Kyseisestä ihmisestä luopuminen tuntui valtavan tuskaiselta, sillä olin maalannut hänestä mielessäni sellaisen kuvan, että ikään kuin hänessä olisi ollut kaikki se turva, jota elämässäni tarvitsin. On hassua, kuinka ihminen

Kävelin ulkona ja mietiskelin kaikenlaista, mietin muun muassa sitä, mitä koti minulle tarkoittaa. Kyseisen ajatuksen pohjalta ajattelin kirjoittaa aiheesta hieman myös blogini puolelle. Mitä koti tarkoittaa, mikä tekee kodin? Minulle koti tarkoittaa paikkaa, jossa on hyvä olla. Koti on turvasatama, jonka "syliin" voi heittäytyä silloin, kun ei jaksa kohdata muuta maailmaa. Koti on siis ikään kuin oma maailmansa, ainakin minulle. Kotona saa tuntea vapaasti, siellä saa nukkua neljän tunnin päikkärit, juoda liian monta kuppia kahvia, itkeä suihkun lattialla ja viineillä ystävien kanssa. Siellä saa rakastaa ja riidellä. Kodit kätkevät sisäänsä paljon erilaisia tarinoita, siinä kai kodin suurin taika onkin. Koti on kuin aarrearkku, jonka sisällä koetaan paljon. Etenkin näin talviaikaan kodin merkitys korostuu, kun ulkona viipyilevä kylmyys saa meidät kaduilta pois. Paikan lisäksi koti tarkoittaa minulle toisinaan myös henkistä tilaa. Tunteena "kotona oleminen"  ta

Kun minä lähden, muistan lempeästi hymyilevän täysikuun  ja kevyen pakkasen muistan aamun heleän tervehdyksen  sekä illan mustan hämärän muistan kaiken sen rakkauden, johon minut päästä varpaisiin hukutettiin unohdan sen vihan, joka vahvempaakin viiltää unohdan riittämättömyyteni sillä tiedän että yritin parhaani Kun minä  lähden, muistan teidän lämpimät halauksenne sen miten olette aina olleet tukenani miten olette aina hyväksyneet minut myös kipeimmilläni hirviömäisimmilläni  Muistan elämän suolaisuuden sen miten syvästi tunsin huiput ja kuilut sen miten rakastin ja tarvitsin sen miten luovuin ja kompuroin sen miten puhuin ja vaikenin Muistan elämän makeuden sen miten lujasti saitte minut nauramaan miten olitte pulssini silloin kun en itse jaksanut hengittää On ollut jo pidemmän aikaa tosi tukahdutettu olo. Kaikki fyysisessä ja henkisessä olossani tuntuu painavalta. Tuntuu siltä kuin olisin umpikujassa, vaikka

Pidät minua yhä kylmässä sylissäsi istun selkä sinuun päin en uskalla olla kasvokkain kanssasi en uskalla kohdata sinua en suostu katsomaan sinua vaikka olet osana jokaista hengenvetoani pelkään että tuhoat minut pelkään että olet jo tuhonnut minut pelkään että en koskaan pääse irti sylistäsi lähelläsi on niin kaihoisaa olla saat minut uuvuksiin en jaksaisi olla näin jumissa pelkään sinua,  pelkoni miksi pelkään pelätä miksi pelkään pelkoa ja sitä lohduntonta kuvaa jonka sinä mieleeni loit Anna minun mennä.

" Et vastaa puheluihini, etkä viesteihini. Olet loukkaantunut, eikä sinulla ole enää minulle mitään sanottavaa. Ymmärrän sinua. En koskaan osannut olla arvoisesi. Kaikesta huolimatta haluaisin puhua kanssasi, siksi yritän yhä tavoittaa sinua. Minun on vaikeaa antaa meidän yhteisen tarinan jäädä näin ikävälle sivulle. Olisin toivonut kauniimpaa päätöstä, sillä meillä oli paljon kauniita hetkiä.  Ja vaikka nyt kaiken perusteella varmasti ajatteletkin niin, en yritä tavoittaa sinua puhdistaakseni omatuntoani tai tehdäkseni elämästäni yhtään helpompaa. Mikään ei voi korvata jo tehtyä. Sen vuoksi tiedän myös sen, että jatkuva anteeksi pyytely on turhaa. Haluaisin kuitenkin tietää, että sinulla on kaikki hyvin. Mutta toisaalta, tiedän ettei se kuulu enää minulle. Sinun on parempi jatkaa ilman minua. Muista, että ansaiset jotain taianomaisen upeaa. Jotakin sellaista, mitä minä en koskaan olisi voinut sinulle antaa." " Olet vaaleanpunaisten ajatusteni luoma illuus

Tuuli leikkii hiuksilla kesän jäljet ovat jääneet syksyn alle  pian ollaan jo talvessa kiinni Mieli on maassa ja taivaassa vuorotellen elämä tuntuu hyvältä samalla kaoottiselta Henkeä ahdistaa on ahdistanut jo viikkoja   En oikein tiedä mikä on vialla painavatkohan vanhat pelot harteilla? Yritän muuttaa elintapojani että tuntisin  olevani kotona omassa kehossani mielessäni Enää en jaksa hukuttautua jatkuvaan juhlimiseen enkä niihin aamuneljän viesteihin niihin turtuneisiin sanoihin jotka toistavat itseään Enää en halua olla se ihminen joka roikkuu kiinni mahdottomassa ja työntää pois mahdollisen Mutta muutokset eivät tapahdu silmänräpäyksessä eivätkä edes hetkessä siksi kai koenkin olevani näin syvästi jumissa  Olen jumissa muutosten virrassa enkä tiedä milloin pääsen tavoitteisiini Pääsenköhän koskaan perille 

Pimpom, soitan ovikelloa ja haukon henkeäni hermostuneesti. Oven avaa ystävällisen oloinen hoitaja. Vierashuone on jo varattu, joten minut ohjataan neuvotteluhuoneeseen, jota koristaa toimistopöytä ja pari hassua tuolia. Istun alas ja jään odottamaan. Odotan siskoani, joka on parhaillaan syömässä. Odotan ja olen kamalan ahdistunut. En oikein tiedä, mitä minulla on vastassani. Viimeksi näin siskoni ennen Tampereelle muuttoa. Yli kaksi kuukautta sitten. Muistan, kuinka siskoni tuli "hyvästelemään" minut juna-asemalle. Hän tuli sinne vuokseni, viimeisillä voimillaan. Hänen silmänsä olivat kuopalla, eivätkä hänen jalkansa oikein enää jaksaneet kantaa. Siskoni halaaminen tuntui siltä kuin olisin halannut pelkkää ruumista. Siltä se tuntui. Kuorelta, jonka sisällä jostain ihmeen syystä  sydän vielä jaksoi pumpata. Kun junan ovet sulkeutuivat, siskoni vilkutti minulle ja toivotti hyvää matkaa. Sisimpäni särkyi  kun katsoin häntä. Halusin vain purskahtaa itkuun, mutta pidin kaiken s

Olen viime aikoina kelannut paljon kulunutta elämääni. Kaikkea sitä mitä olen kokenut yksin ja yhdessä. Elokuun lopulla alkaneet opinnot ovat aktivoineet kehossani ja mielessäni tietynlaisia tunnemuistoja. Kun tunneilla ollaan puhuttu esimerkiksi nenämahaletkun asettamisesta ja ravitsemuksesta, on mieleni palannut syömishäiriöaikoihin. Syömishäiriö oli kuitenkin iso osa elämääni. Se tahditti päiviäni useamman vuoden ajan. Tällä hetkelläkin se on osa elämääni, tosin syömishäiriötä sairastavan läheisen roolissa. Kun tietää miten kamala sairaus on kyseessä, tuntuu hirvittävän surulliselta nähdä läheinen ihminen kyseisen sairauden kourissa. Mutta itse en voi tehdä toisen puolesta muuta, kuin olla tukena parhaani mukaan. Toivon, että jonakin päivänä syömishäiriö on kaikilta osin vain osa kirpeää menneisyyttä. Myös muita tunnemuistoja on herännyt opiskeltavien aiheiden myötä. Joudun kohtaamaan koulussa paljon asioita, joita on haastavaa katsoa silmiin. Hoitotyöhön liittyy e

Useamman vuoden koulun penkiltä poissa viettäneenä, olin jo unohtanut millaista on pitää ryhmätyötä luokan edessä. Kun about kahdeksankymmentä silmäparia (meidän luokalla on kolmekymmentäyhdeksän oppilasta) tuijottaa sinua ja kuuntelee hiljaa mitä sinulla on sanottavana, on paniikki varma. Kun odotan esiintymisvuoroa, jännitykseni kasvaa äärimmilleen ja toivon vain olevani jossakin muualla kuin itse siinä hetkessä. Tänään meillä oli koulussa esitelmä, enkä muista siitä yhtään mitään. Tai muistan, mutta en muista mitään oleellista. Muistan vain sen, miten käteni hikoilivat, ääneni tärisi, kuinka unohdin hengittää ja kuinka sanat suussani menivät sekaisin. Kaikki oleellinen tieto tuntui unohtuvan sillä sekuntilla kun avasin suuni. Tunsin valtavaa epäonnistumista, vaikka halusin kovasti onnistua ja tehdä vaikutuksen. En kuitenkaan pystynyt siihen, enkä tule pystymään, ellen pääse tästä ylitsepursuavasta ja kaiken energian syövästä jännittämisestä eroon. Koulumme opettajat ovat symppik

  Kuusi tuntia herätyskellon soittoon. En saa unta, vaikka nukuin viime yönäkin huonosti. Juon teetä ja kuuntelen "naurettava"-nimistä kappaletta. Mietin elämää, erityisesti siihen kuuluvia ihmissuhteita. Päättyneitä suhteita ja niitä, jotka ovat vielä elossa. Mietin läheiseni puhelua, johon en jaksanut omissa ilta-ahdistuksissani vastata. Laitoin kyllä perään viestiä, "anteeksi, puhutaanko toisena päivänä". Mietin tekemättömiä tehtäviä, miten niistä selviän. Mietin sitä, onko minusta tähän. Elämään. Mietin, miten paljon tylsempää teetä on juoda yksin. Eilen illalla join teetä vielä ystäväni kanssa. Mietin, mistä siskoni saa voimaa tänään. Mietin sitä, miten kiva olisi silittää meidän Lulun pehmeää turkkia. Tuntea äidin hymyn lämpö. Mietin miten kylmästi Oulussa nyt tuulee, kun Tampereellakin tuuli on kova. Entä onko tyhmää kaivata ihmistä, jolle on sanonut jo sata kertaa hei hei. Mietin, miltä elämä maistuu aamulla kun herään. Maistuuko se paremmalta kuin tänään?

Kyllästynyt tähän pieneen kehään jossa suoraselkäisyys on niin helvetin vaikeaa Kyllästynyt kehään jossa toisen aika on arvotonta Sanotaan suoraan mutta silti kaarrellaan Ei uskalleta lopettaa kokonaan mitään koska taustalla pyörii aina ajatus siitä, että "mitä jos" Mitä jos tarvinkin sinua joskus en tänään enkä huomenna mutta entä jos tarvin sinua vaikka kuukauden päästä? Pidetään toisiamme mukana kaiken varalta niin kuin kaulahuivia laukussa viilenevänä syysiltana Ja kaikki vain siksi koska pelätään yksinäisyyttä Ajatellaan että parempi ottaa joku siihen viereen kuin katsoa yksin Vain elämää Toisen kanssa mikään ei tunnu vain elämältä toisen kanssa kaikki tuntuu merkityksellisemmältä Ja se oikeastaan surettaakin että vieraan kainalossa on parempi kuin itsensä kanssa Olen väsynyt etsimään turvaa vain siksi ettei kaikki olisi niin turtaa Haluan olla turvassa itseni sylissä.

Sydämeni pakahtuu voimakkaasta surusta En olisi jaksanut taas tällaisia uutisia Et olisi varmasti Sinäkään Anteeksi,  että joudut kokemaan näin paljon kipua Kuoleman rajalla keinumista Anteeksi,  että Sinuun sattuu Kannat mukanasi asioita, joita vain harvat meistä saavat kantaakseen Muistathan Sinä, rakkaani, että olet minulle kauneinta maailmassa Olet minulle rakkainta tässä hullussa maailmankaikkeudessa Olet jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan voisi korvata Siksi pyydänkin, ettet lähtisi vielä Haluaisin maalata kanssasi vielä yhteisiä muistoja Muistoja, joihin mahtuu muutakin kuin surua Haluan viedä Sinut matkalle, halata Sinua lujasti Haluan nähdä, mitä Sinä haluat Ja nähdä Sinun saavan sen Rukoilen,  että selviät elossa Rukoilen,  että jäät. <3

Kesä päättyi ja me sen mukana Minulla on ikävä Sinua Anteeksi etten osannut arvostaa Sinua ansaitsemallasi tavalla En osannut olla sitä mitä tarvitsit En osannut vaikka halusin Tänään bussimatkalla katsoin vaihtuvia maisemia Tunsin syvää kaihoa Hengitykseni tuntui kamalan raskaalta Nämä kadut ovat minulle vieraita Vieraita, joihin yritän tutustua Toivon, että ne ovat tutustumisen arvoisia Haluan tuntea olevani kotona Mutta mitä jos sydämeni asuu ikuisesti Oulussa? Niillä liian tutuilla kulmilla Siellä, missä kylmäkin tuuli lämmittää tuttuudellaan Olen viime aikoina täyttynyt myös vanhoista peloista Tunnen epävarmuutta Mietin, viekö elämä todella sinne, missä minun kuuluu olla Vai kuuluisiko minun kaikesta huolimatta olla toisaalla? En tiedä Yritän luottaa aikaan Siihen että aika sopeuttaa hälventää suunnattoman ikävän ja saa minut jälleen tuntemaan oloni eheäksi Toivon tämän kaupungin lämmittävän minua joku päivä niin

Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet. Olen riidellyt ja sopinut. Turhautunut ja saanut joitakin asioita hoidettua. Itkenyt ja nauranut. Vihannut ja rakastanut. Ollut sekaisin. Ja pelokas. Sisäinen rauhani on horjunut, sillä monet asiat, jotka aiemmin ovat tuoneet minulle turvaa ja järjestystä, ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa. En ole osannut elää hetkessä. Olen elänyt menneessä ja tulevassa, ja koska eilistä ei enää ole ja koska huomistakaan ei periaatteessa ole olemassa, on oloni irrallinen. Minua pelottaa olla hetkessä läsnä, pelkään asettua omaan olooni sataprosenttisesti. Pelkään kohdata asioita, sillä pääni on sekalaisista tunteista täyttynyt. Pelkään luopua tietyistä kuvioista. En osaa vielä nähdä itseäni toisessa kaupungissa, uudessa kodissa, ilman tiettyjen ihmisten läsnäoloa. Jännitän myös kouluun menoa, sitä, miten siellä pärjään.  Muutaman päivän päästä minulla on viimeinen terapiaistunto. Sekin pelottaa. Tiedän

Elämä pakattuna laatikoihin Tältäkö se tuntuu Lähteä Vaikka osa minusta haluaisi vielä jäädä Löydänköhän koskaan enää sitä tunnetta kun joku paikka todella tuntuu kodilta Pian paikka, jota kutsuin kodikseni, on jonkun toisen koti Pian minun naapurini ovat jonkun toisen naapureita Pian minun lähikauppani on jonkun toisen lähikauppa Kulutan katseellani jokaista kotini nurkkaa Aloitan keittiöstä Muistelen, miten kotoisaa oli istua keittiön pöydällä ja seurata ikkunasta ohikulkevia hahmoja Mietin sitä, miten korkkasin skumpan kavereideni kanssa keittiön altaan päällä ja mietin miten se kuohusi ympäriinsä sotkien valkoiset kaapit Ajattelen sitä, miten pitelit minusta kiinni istuskellesani keittiön tasolla ja miten hauskaa minulla oli kanssasi sinä kesäisenä yönä Kelailen sitä, miten tyhmä olin paistaessani voileipiä humalassa kello kolmelta yöllä Ja mietin myös sinua, sinua ja meidän yhteistä kahvihetkeä keittiössäni Oli ihanaa tutustua sinuun,