Beautifully Unfinished

Tänään ajattelin kirjoittaa minun ja Riikan ystävyyssuhteesta. Miksikö? Siksi, koska Riikka on niin rakas ja upea ihminen, enkä osaisi enää kuvitella elämääni ilman häntä. Hän on minulle se ihminen, jonka luo saatan hurauttaa taksilla kolmelta aamuyöllä itkukurkussa (paitsi että nykyään hän asustelee Tampereella, niin se ei käy yhtä helposti kuin ennen). Hän on minulle se ihminen, jonka luona voin seota totaalisesti tietäen, ettei hän juokse minua karkuun. Hänen seurassaan voin seistä vaikka päälläni tietäen ettei hän katso minua kieroon, ainakaan pahalla. Rakastan hänessä sitä, ettei hän koskaa tuomitse. Hän on hyväksyvä ja välittävä ihminen. Sellainen, josta kannattaa pitää lujasti kiinni. Ja niin minä pidänkin. Aion keinua Riikan kanssa vielä joskus harmaahiuksisenakin keinutuolissa ja voivotella maailmanmenoa yhdessä. Aion nauraa hänen kanssaan yhdessä niin kauan kuin on elämää. Ja vetää niitä kuuluisia ruokaövereitä. Tutustuttiin Riikan kanssa lukiossa, terveystiedon

Täällä ollaan, pitkästä aikaa. Olen viettänyt käytännössä viimeiset puolitoista viikkoa eri ihmisten seurassa, olen ollut joko itse yötä jossain muualla tai luonani on kyläilty. Olen saanut Tampereelta parhaat ystäväni yökylään ja nähnyt myös muita ystäviäni joko kahvin tai viinin äärellä. Jouluaaton vietin äitini luona Limingassa. Limingassa oleilin pari yötä ja siellä tuli nähtyä äitin lisäksi myös siskoani sekä isoveljiäni. Lisäksi näin toisen isoveljeni lapsia pitkästä aikaa, ja voi, miten kovasti heihin ihastuinkaan. Niin söpöjä pikkuisia, että sydän pakahtuu rakkaudesta heitä katsoessa. Lapsissa on jotain niin kaunista. En tiedä onko se juttu heidän pohjattomassa aitoudessaan vai viattomuudessan, mutta sen tiedän, että lapset ovat ihania. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän lapsista niin sanotusti tykkään.  Jouluaattona ei oikeastaan tehty mitään erityistä. Jaettiin lahjat, saunottiin, syötiin hyvin, vaihdettiin kuulumisia rakkaiden kanssa, käytiin viemässä haudalle k

Joulu lähestyy kovaa vauhtia ja se herättää sisälläni paljon ajatuksia ja tunteita. Tunnemuistot lapsuuden ja teini-iän, sekä aikuisuuden jouluista aktivoituvat, ja koen oloni levottomaksi.  Lapsena joulunaika oli minulle taianomaista, rakastin sitä. Meidän perheen joulut olivat yhdessäolon kulta-aikaa, katsottiin perheen voimin jouluelokuvia, syötiin hyvää ruokaa ja availtiin lahjoja. Naurettiin ja jaettiin kuulumisia. Kotimme oli koristeltu jouluiseksi ja mikään ei ollut mielestäni ihanampaa kuin jouluvalojen valaisema koti. Siinä oli jotain sadunomaista. Isovanhempamme kävivät meillä usein jouluna kylässä, ja niin tekivät myös veljemme. Lahjoja oli aina niin paljon, että olin niistä kylläinen. Mietin, että miten aina sainkin kaiken toivomani ja vielä enemmän. Teini-ikään tultaessa kaikki tuo taika katosi. Kiitos sairauden, joka muutti kotiimme asumaan. Yhden joulun kolmetoistavuotiaana vietin sairaalassa, nenämahaletku nokassa, lastenosastolla. Muistan kyseisestä joulusta vain

Tänään ajattelin kirjoittaa kymmenen faktaa minuun/elämääni liittyen, jotta ihmiset, jotka eivät minua vielä aiemman blogini tai "oikean elämän" pohjalta tunne, oppisivat tuntemaan minua edes ripauksen enemmän. Kirjoitan nämä faktat ylös myös siksi, koska olen muuttunut vuosien aikana paljon ja nyt tunnen ja tiedän paljon aiempaa paremmin, kuka ja millainen ihminen Meiju on. Eiköhän aloiteta. 1. Olen biseksuaali. En oikeastaan edes tiedä, miksi halusin sanoa tämän. Ehkä siksi, etten tätä asiaa ole koskaan somessa -enkä oikein muuallakaan- ääneen huudellut. Enkä kyllä ole kokenut tarpeelliseksi huudellakaan, sillä jokainen saa minun maailmassani olla tismalleen sitä mitä on, olipa kyse sitten uskomuksista, suuntautumisesta tai ihon väristä. Mutta sanon tämän ehkä siksi, että olen itse hyväksynyt tämän asian vasta viime vuosina, tai sanotaanko, että olen vasta hiljalleen tullut sinuiksi asian kanssa. Tiesin jo nuorempana, että ihastun ihmiseen, eikä ihmisen sukupuoli vai

Itserakkaus vai itsekäs rakkaus. Missä menee raja itsensä rakastamisessa?  Onko itseä mahdollista oppia rakastamaan, vaikka olisi vihannut itseään suurimman osan elämästä? Tänään kirjoitan ajatuksiani rakkaudesta, rakkaudesta itseeni sekä kyvystäni rakastaa muita. Pohdin sitä, miten minä rakastan. Ja sitä, miten elämänlaatu muuttuu kun alkaa sanomaan itselleen kivoja asioita ainaisen sättimisen sijaan. Here we go! Rakkautta on olemassa monenlaista, kuten romanttista rakkautta, ystävyysrakkautta, perherakkautta ja itserakkautta. Itserakkaus särähtää usein korvassa ja se mielletäänkin helposti negatiiviseksi asiaksi. Mutta kun mainitaan sanat "terve itserakkaus", alkaa kyseinen termi kuulostaa jo paljon miellyttävämmältä.  Itseäni suomalaisessa kulttuurissa on aina hieman ahdistanut se, miten meitä ihmisiä kasvatetaan vähättelemään omia saavutuksiamme ja vaikenemaan omista asioistamme. On toki hienoa, että meille opetetaan nöyryyttä ja vaatimattomuutta, mutta minua

Kuva ei liitty postausaiheeseen, mutta siinäpä tsekkaus mun tuoreeseen hiusväriin. Ihmissuhteet ja niiden päättyminen. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miltä minusta tuntuu kun itselleni merkittävä ja tärkeä ihmissuhde syystä tai toisesta tulee päätökseensä. Niin on nimittäin vast'ikään tapahtunut. Pääni on pyörällä ja tuntuu siltä, että minun on pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin. Niinpä kirjoitan teille. Koen henkilökohtaisesti, että jokaisella elämäämme mahtuvalla ihmissuhteella on tarkoitus opettaa jotakin. Ihmissuhteista oppii mielestäni valtavan paljon, etenkin niistä syvemmistä suhteista. Ihmissuhteet opettavat paitsi toisesta, myös itsestä. Ne opettavat sinulle sen, millaista kohtelua olet valmis vastaanottamaan ja antamaan. Ne opettavat rakkautta, kipua, sekä muita tunteita. Ne hajottavat ja kokoavat. Pitävät sinut pystyssä ja tekevät toisinaan elämästäsi helvettiä. Ne antavat, mutta myös ottavat. Ihmisillä, jotka astelevat elämääsi mitä kummallisimmi