Beautifully Unfinished

" Rohkenemalla eksyä Sinuun, löysin minut Löysin itseni pölyttyneiden roolien sekä vahvojen defenssien takaa Ja annoin myös Sinun nähdä sen naisen, jota en luultavasti olisi ilman hyväksyviä silmiäsi  uskaltanut kohdata Se nainen on niin erilainen, kuin se räiskyvä ja kovaääninen ihminen, jonka roolin alle itseni aikoinaan hautasin Kiitos että olet jaksanut käyttää aikaa kaivamiseeni Olet löytänyt jotain, jonka olemassaolosta en edes itse ollut varma Kiitos että saan olla sinulle olemassa juuri niin paljon, kuin ihminen voi toiselle olla olemassa   Sinä tunnet minut "

Nyt on joulut vietetty ja pian onkin jo uusi vuosi, vuosi 2020. Hurjaa. Joulu tuli vietettyä Limingassa rauhallisissa merkeissä, rakkaimpien ihmisten ympäröimänä. Sain nähdä molempia vanhempiani, siskoani, veljiäni sekä heidän lapsosiaan. Oli ihanaa vaihtaa kuulumisia perheen kanssa, sillä heitä tulee nykyään nähtyä niin harvoin. Valvottiin myöhään, nukuttiin pitkään, saunottiin, käytiin ulkoilemassa ja vedettiin ruokaövereitä -tai ainakin minä vedin. Joulu ei siis ollut lainkaan niin hirveä, kuin etukäteen jännitin ja pelkäsin. Kaikki meni hyvin. Perhe on se, joka kiristää hermoja kaikista eniten, mutta samalla perhe on myös se, joka aina ottaa minut vastaan juuri tällaisena höpsönä, kuin olen. Perhe hyväksyy ja rakastaa, ja vitsit, miten paljon minä rakastankaan jokaista perheemme jäsentä. Kaikki ollaan hyvin erilaisia, mutta silti tullaan tavallamme toimeen. Ollaan opittu antamaan toisillemme tilaa ja opittu se, että riittää, kun jokainen meistä elää omannäköistä elämää. Ei tarvi

Ajattelin kirjoitella vähän ajatuksiani kuluneeseen vuoteen liittyen, vaikka sitä onkin vielä pari viikkoa jäljellä. Kulunut vuosi on ollut siinä mielessä erikoinen, että en oikeastaan osaa jakaa sitä tiettyihin ajanjaksoihin, vaan koko vuosi on ollut ikään kuin sellaista " epämääräistä ajelehtimista ". Vuosi on näyttäytynyt ulospäin ehkä sellaisena paikoillaan junnaamisena, mutta sisäisessä maailmassani on samaan aikaan tapahtunut paljon. Sisäinen maailmani on saanut aivan uudenlaiset värit, sillä olen kohdannut itseäni muiden ihmisten ja maailman kautta hyvin erilaisissa sävyissä. Olen kyseenalaistanut kaikkea aiempaa syvemmin ja yrittänyt ymmärtää syvimpienkin epätoivon hetkien merkityksen. Olen epäonnistunut useita kertoja monessa minulle merkityksellisessä asiassa, mutta myös vahvistanut uskoani siihen, että ihmisarvoni ei määräydy suoritusten ja saavutusten kautta. Elämä ei saisi olla suorittamista, eikä sen tarvitsisi olla pelkkää selviytymistä. Elämästä pitäisi myös o

On joulukuu ja jouluaattokin lähestyy kovaa vauhtia. Ihmiset ovat koristelleet kotinsa jouluhenkeen sopivaksi, ja ulkona kävellessä ikkunoista sekä parvekkeilta kantautuvat valomeret saavat sydämen huokailemaan. "Niin hurjan kaunista". Lumi maassa saa kaipaamaan pohjoisen pakkasiin, ja ajatus siitä, että pian näkee perhettä, tuntuu hyvältä. Heitä on ollut jo ikävä.  Mutta joulussa ja koko tässä ajassa on myös se toinen puoli. Joulu on yhdessäolon kulta-aikaa ja miellän joulun vahvasti perhejuhlaksi. Ja meidän perheemme on  niin sanotusti rikki, ollut jo parin vuoden ajan. Se tekee joulusta omalla tavallaan surujuhlan. Se, että vanhemmat viettävät joulunsa eri osotteissa, ja se, että meidän Lulu ei ole enää tänä jouluna meidän kanssamme, tuntuu riipaisevalta. Se saa tällaisen aikuisenkin ihmisen suremaan. Sisäinen lapseni ehkä kaipaa vielä niitä perhejouluja, kun kodissamme tuoksuivat piparit, musiikki soi, Lulu viipotti menossa mukana, ja kun pienen, mutta niin rakkaan p

" Elämä on mulle yksi iso mysteeri, yhä. Siihen mahtuu niin paljon erilaisia vaiheita, tunteita, makuja, tuoksuja, kosketuksia, sanoja, aamuja, iltoja, päiviä, toivoa, toivottomuutta, että en aina ymmärrä sitä, mitä elämä haluaa mulle kertoa. Mitä elämä haluaa opettaa. Tarvitseeko mun oikeastaan edes tietää, miksi täällä eletään. " Kun olin pieni tyttö, mietin jo silloin elämää ja kaikkea siihen liittyvää. Mietin, miksi pelkäsin pimeää. Miksi ihmiset riitelivät keskenään. Miksi toiset saivat enemmän kuin toiset. Miksi suru vieraili ihmisten elämässä eri muodoissa. Miksi elämään kuului luopuminen. Miksi elämä ei voisi olla vain iloista ja ihanaa. Oli hankala ymmärtää, miksi jotakin kamalaa tapahtui. Mietin luonnonkatastrofeja ja sen seurauksena menehtyneitä ihmisiä ja eläimiä. Mietin, miksi viattomat joutuivat kokemaan niin paljon pahaa. Mietin, miksi elämä tuntui olevan kuin suuri palapeli, jossa yksikään palanen ei asettunut paikoilleen sopivalla tavalla. Tai ainakaan

Pian on kulunut vuosi siitä, kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa Muistan yhä sen, miten valtavasti minua jännitti Takeltelin sanoissani ja täytin hiljaisuuden turhalla höpinällä Mutta sinä et katsonut minua oudoksuen, vaan kuuntelit ja ymmärsit Ainakin yritit ymmärtää Sinä tunnuit hyvältä heti kun näin sinut,  sinä tunnuit oikealta, etkä lainkaan väkinäiseltä Tiesin jo tuolloin, etten päästäisi sinusta irti helpolla Tiesin, että sinussa olisi jotakin taistelemisen arvoista Meissä olisi jotakin taistelemisen arvoista Kun viikot vaihtuivat kuukausiksi, aloimme nähdä meissä potentiaalia Otit minut enemmän osaksi elämääsi, ja minä otin sinut enemmän osaksi elämääni Jaoimme ajatuksia ja tunteita, öitä ja aamuja Annoin sydämeni sinulle eri tavalla, kuin koskaan aiemmin Annoin kohdallasi itselleni luvan särkyä, sillä ajattelin, että sinä olisit kaiken kivun arvoinen Sinä teit minusta rohkean ja samalla hyvin haavoittuvaisen Sait minut tuntemaan kai

En koskaan olisi uskonut, että saisin kanssasi vielä uuden mahdollisuuden En koskaan uskonut, että kukaan jäisi vierelleni siitäkin huolimatta, että toisinaan kaikki mitä olen sinulle kyennyt tarjoamaan, on ollut rumaa Olet ottanut kaiken tuon ruman vastaan ja tehnyt siitä lopulta taidetta, jotain kaunista Olet ollut tarpeeksi vahva kestämään kaiken sen järjettömyyden, joka minun ääriviivojeni sisällä vaeltaa Olet vastaanottanut pelkoni ja kipuni, kannatellut minua, kun minä olen ollut valmis luovuttamaan Olet päättäväisesti jäänyt vierelleni ja ottanut minut syliisi, vaikka olen ollut sinua kohtaan kohtuuton Mietin usein, miksi olet yhä siinä Miksi et pakene, niin kuin ne muut Miksi et jo juokse? Kiitos, että olet vielä siinä Kiitos, että näet muurieni taakse Näet sen ihmisen, mikä haluan sinulle olla, silloinkin kun en sitä kykene olemaan Kiitos, että otat minut lähelle, kun työnnän sinua pois Sinä olet jotain hyvin ainutlaatuista.

Viime aikoina elämä on tuntunut hieman värittömältä. On tuntunut siltä, kuin olisin korviani myöten jumissa. Olen hukassa. Suuntaa vailla. Olen sellaisen olotilan syleilyssä, josta on vaikeaa päästä pois. En ole jaksanut innostua asioista samalla tavalla kuin ennen. En ole jaksanut hymyillä samalla tavalla. Arki on tuntunut väkinäiseltä. Pelkän aamukahvin keittäminen on tuntunut hyvin raskaalta. En ole ollut hyvä ystävä, sisko ja tytär. En ole jaksanut olla läsnä kenellekään, en edes itselleni. Lisäksi olen valittanut asioista, joilla ei edes ole suurempaa merkitystä. Olen ollut vieras jopa itselleni.  Tuntuu kamalalta tuntea tällä tavalla, etenkin, kun en oikein saa kiinni siitä, miksi nyt tuntuu näin toivottomalta. Miksi on vaikeaa katsoa huomista silmiin. Miksi oloni on jatkuvasti levoton ja ahdistunut.  Minua pelottaa kamalan paljon. Pelkään elää, pelkään tuntea näin. Pelkään kohdata elämän myrskyt ja tuulet. Menetykset ja vastoinkäymiset. Pelkään vanheta ja seurata sit

Ajatukset tummuvat pimenevien iltojen mukana ja kylmyys tulee ihon läpi,  tuntuen luissa asti En osaa mennä eteenpäin, kun osa minusta  on vielä jumittunut eiliseen Mikä saisi minut taas muistamaan, minkä vuoksi täällä taistellaan Miksi tuntuu tältä Mistä löytyvät vastaukset silloin, kun pää ja sydän ovat kysymyksistä kylläisinä

Sydämeni on riekaleina Minuun sattuu niin paljon,  että haluaisin vain lyyhistyä maahan ja antaa syystuulen huuhtoa minut mukanaan Tiesin tämän kaiken olevan pian edessämme, mutten arvannut kaiken tapahtuvan näin nopeasti, kaikki mureni silmänräpäyksessä Vielä hetki sitten pitelit minua sylissäsi, ja pian aika muovailee meistä vieraita toisillemme Miksi joku niin tuttu,  joku niin tärkeäksi muodostunut, viedään minulta pois Miksi annoimme tämän tapahtua meille, kerro minulle,  voimmeko koskaan saada meitä takaisin Miksi kaikki murenee käsissäni, miksi en osaa pitää mitään elossa Kun nyt lähdet, viet mukanasi lehdet puista Saat ikkunat huurtumaan ja kaiken kauniin hetkeksi katoamaan.

" Hei rakas, pakko kirjoittaa Sinulle. Haluan kirjoittaa sinulle, koska minulla on ikävä sinua. Mietin usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa, että mitäköhän sinä nykyään ajattelet minusta. Mietin, oletko ylpeä minusta, vai kenties pettynyt minuun? Luulen, että kaikista virheistäni huolimatta olet minusta ylpeä. Uskon niin, koska rakastit minua niin paljon, että tunnen rakkautesi yhä. Yli kaksi vuotta lähtemisesi jälkeen. Kiitos lämmöstäsi ja hyväksynnästäsi, nuo asiat ovat kannatelleet minua pitkälle. Joskus toivon hiljaa mielessäni, että saisin istahtaa kanssasi siihen harmaaseen pihakeinuun, haistella kanssasi kesätuulta ja tuntea olevani turvassa, ihan niin kuin silloin lapsena. Haluaisin lausua kanssasi ääneen pari rukousta, kiittää Luojaa tästä kaikesta. Olen kai perinyt uskoni sinulta. Kiitos, että opetit minulle eläessäsi niin paljon." " Hei Sinä. Haluaisin sanoa sinulle pari sanaa, sillä olet ollut kuluneen vuoden ajan melko suuri osa elämääni. Ole

Kesä alkaa olla lopuillaan, ja on aika pikkuhiljaa avata ovea syksylle. Kesä, kuten oikeastaan koko kulunut vuosi, on mennyt ohitse hurjan nopealla vauhdilla. Niin nopealla vauhdilla, etten ole lainkaan ehtinyt sisäistää sitä, että viime viikolla piti jo palata takaisin koulunpenkille. Tällaisina hetkinä sitä toivoisi, että olisi olemassa joku stop-nappi, jota voisi painaa silloin kun elämä menee vähän turhankin nopeaa eteenpäin. En aina tahdo pysyä maailman ja ajan mukana. Kulunut kesä ei kuulu kategoriaan "paras kesä ikinä", eikä edes kategoriaan "toiseksi paras kesä ikinä". Kulunut kesä on ollut kaikissa sävyissään raskas. Se on pitänyt sisällään huomattavasti enemmän auringonlaskuja, kuin auringonnousuja. Toukokuun lopulla jouduin sanomaan hyvästit Lululle, eli toisin sanoen kesä alkoi kipeällä luopumisella rakkaasta. Lulua on ollut valtava ikävä, on vaikeaa edes kuvailla, miten paljon tuo pieni kultakimpale minulle merkitsikään -ja tulee ikuis

pelkään että tämä vain jatkuu ja jatkuu ennallaan kunnes toisemme lopullisesti tuhotaan sano minulle tuleeko meistä koskaan mitään järkevää vai olemmeko ikuisesti vain "kuva" järjettömyydestä? haluan sinut lähelle mutten halua särkyä haluan nähdä sinun sisällesi ja oppia sinut kokonaan mutta samalla minua pelottaa pelkään sitä, että kykenenkö mitään aidosti vastaanottamaan kykenenkö kantamaan huolesi, surusi, ilosi sillä joskus omanikin tuntuvat liian raskailta olen kauhuissani olen kauhuissani kaikesta ja tunteistani suurin on pelko on vaikeaa ymmärtää miksi tuntuu nyt tältä janoan rakastaa  mutta sen sijaan annan suuni kuivua kerta toisensa jälkeen olen tottunut janoon enkä osaa sammuttaa sitä olen uupunut kilpailuun vertailuun ajatukseen riittämättömyydestä ja korvattavissa olemisesta ketään meistä ei voi korvata eihän? tunnen oloni painavaksi tunnen oloni painavaksi kanssasi mutta ilman sinua minä

" Nyt on aika tehdä se, nimittäin hypätä vuosien tauon jälkeen puntarille. Puntarille, joka oli joskus pahin viholliseni. Puntarille, joka on minulle nyt vain outo kapistus salin nurkassa. Tänään haluan kuitenkin tehdä jotain hullua ja astua tuolle oudolle kapistukselle. Haluan tietää, paljonko painan. Ihan silkasta mieleenkiinnosta. Tiedän, että paino ei määritä minua ihmisenä, ja tiedän, että numerot ovat vain numeroita. Ne eivät kerro minulle mitään arvostani."   Noin minä ajattelin tänään salille matkatessani. Ajattelin, että nyt olen tarpeeksi terve ja vahva kohtaamaan kehoni sellaisena kuin se on. Ajattelin, että puntarille hyppääminen olisi helppoa nyt kun hyväksyn itseni. Alustan tätä hieman sillä, että minun on jo pitkään tehnyt mieli tietää paljonko painan, sillä olen vain joskus vuosien varrella leikkimielisesti arvuutellut sitä, kuinka paljon nykyinen kehoni mahtaakaan painaa. Luulen, että kyse on pelkästä uteliaisuudesta. Me ihmiset olemme uteliaita. Ja minä k

Rakkaudennälkä nälkä rakastaa lujasti nälkä tuntea kipinä ja polte kehossa nälkä tuntea se tunne, että "tuntuu joltakin" nälkä koskettaa, tulla kosketetuksi nälkä olla elossa Jano olla ripaus jotakin jano olla ripaus enemmän iloa ja tasapainoa jano olla hippunen vähemmän surua ja ikuista ikävää jano olla tuntematta jatkuvaa kiirettä ja levottomuutta jano tuntea, että tässä on hyvä  tässä minun kuuluukin olla Halu olla vähemmän hankala halu oppia päästämään irti halu olla enemmän läsnä halu olla pelkäämättä huomista huomista, joka on tavallaan vain ajatus ajasta ja kuvista.

Hei ihanat, pitkästä aikaa. Tänään ajattelin kirjoitella ajatuksistani muun muassa omaan kehooni ja sen hyväksymiseen liittyen. Olen puhunut aiheesta aiemminkin, muun muassa " Inhosta lempeydeksi "- postauksen yhteydessä (linkki:  https://meiju-sofia.blogspot.com/2018/02/inhosta-lempeydeksi.html ), mutta tällaisena sosiaalisen median kulta-aikakautena aiheesta ei mielestäni koskaan voi puhua liikaa.  Kun instagramin avaa, vastaan tulvii ikään kuin "täydellisen elämän" virta. Vastaan tulee kuvia toinen toistaan upeammista lomamatkoista-/kohteista, pitkistä ja kiiltävistä hiuksista, timmeistä kehoista, täydellisistä rusketuksista, muhkeista huulista, säihkyvistä silmistä, näyttävistä pariskunnista, huikeista kodeista, tunnelmallisista ruokahetkistä, perheonnesta, sekä kaikesta muusta ihanasta; lista on loputon. Kuvia selatessa tulee inspiroitunut ja hyvä fiilis, sitä miettii, miten kaunista elämä onkaan, miten upeita matkakohteita sitä onkaan vielä näkemä

"Toukokuun kirous. Juuri kun luonto puhkeaa kauneimmilleen, ja kun kevään lämpö saapuu meitä silittelemään, saapuvat mukana myös kirpeä kipu ja sumuinen suru. Ne saapuvat muistuttamaan elämän rajallisuudesta, ja siitä, ettei ole olemassa valoa ilman varjoja. " Tänään meidän rakas Lulu vaipui ikuiseen uneen. Pieni lähti pois rauhallisesti. Nyt Lulun on hyvä olla. Ei maallisia kipuja, eikä elämän painoja. Vain ääretön vapaus valkean, suloisen olemuksen seurana.  Toukokuut tuntuvat laajemmallakin mittapuulla raskailta. Molemmat isoisäni sekä toinen isoäideistäni ovat lähteneet toukokuussa, aurinkoisina päivinä, juuri tällaisina päivinä kuin Lulukin lähti. Rakkaat lähtevät juuri silloin, kun maailma alkaa näyttää parastaan. Kun luonto on elämää täynnä. Kun linnut laulavat ja lomat alkavat. On vaikeaa kohdata kuolema tällaisena aikana, mutta toisaalta kaikki tämä elämä surun ympärillä toimii myös suojana. Sitä uskaltaa surra eri tavalla, kun pimeä ei ole m

Omistan tämän postauksen rakkaalle Lululle, sillä pian pieni jatkaa matkaansa parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa ei ole maallisia kipuja. Paikkaan, jossa vanhuuden voimattomuus on enää vain kipeä muisto. Ajatuskin hyvästeistä tuntuu sietämättömältä ja kyyneleet valuvat silmistä valtoimenaan, mutta jotkut asiat elämässä täytyy vain hyväksyä. Tässä tekstissä muistelen vähän Lulun pentuaikoja, sitä, mitä kaikkea Lulu on elämäämme tuonut, sekä sitä, millaisena minä tuon valloittavan karvakuonon näen. Tervetuloa perheeseen Muistan yhä melko selvästi sen päivän, kun haimme uuden perheenjäsenemme kotiin. Muistan pienen koiranpedin ruudullisella pehmustetyynyllä. Muistan värikkään pallon, josta tulikin myöhemmin Lulun lempparipallo, niin lemppari, että se meni lopulta kovan käytön myötä rikki. Muistan pienet herkkutikut. Muistan kilpailun siitä, kuka saisi pitää Lulua sylissä ensimmäisenä. Olimme haaveilleet siskoni kanssa koirasta jo pitkään, ja olimme valtavan täpinöissä