Beautifully Unfinished

Keho ja mieli irrallaan, ne eivät tee yhteistyötä Eivät ole vuosiin tehneet, ja vasta nyt ymmärrän sen Joskus kävellessäni en tunne jalkojani, enkä tunne kehoni ääriviivoja, tuntuu siltä kuin olisin pelkän mieleni kanssa liikkeellä, irrallaan, näkymätön Sanotaan, että " kehosi on kotisi ", mutta minä en tunne niin En tunnen niin, sillä olen päästänyt kotiini varkaita En ole osannut pitää rajoistani kiinni, suojella itseäni, kehoani, kotiani, sillä en ole koskaan oppinut rajoja, en ole koskaan oppinut suojelemaan kotiani Tuntuu toisinaan myös siltä, kuin peilistä katsoisi vieras Vaikka tiedän järjellä sen olevan minä, sieltä katsoo se ihminen, ne ääriviivat, jotka muut näkevät minut kohdatessani Kuka opettaisi minulle sen, miten tehdä kehosta taas koti, löytää itsestä turva, opetella ja asettaa suojaavat rajat, muodostaa yhteys kehon ja mielen välille? Kuinka löytää koti niiden ääriviivojen sisältä, joiden on joskus antanut niin pahasti särkyä Kuinka katsoa hymyillen peiliin,

Olet näiden vuosien aikana nähnyt minussa enkelin ja paholaisen, ilosta hehkuvan sekä äärimmäisen rikkinäisen naisen, sovittelijan ja draamakuningattaren, puolustajan sekä hyökkääjän, olet nähnyt kirkkaimman valoni ja synkimmät varjoni Ja varjojeni vuoksi luulin, että et enää koskaan palaisi Mutta siinä Sinä taas olet, ovellani aamuyön hämärässä Lämpimästi lävitseni katsoen, hellästi lähellesi ottaen Ja niin minä hiljaa mietin, miten minulla onkaan käynyt tällainen onni, että saan nukahtaa anteeksi antavaan syliisi Olen satuttanut Sinua tahtomattani miljoona kertaa, pahemmin kuin koskaan osasin kuvitella Olen antanut traumojeni tanssittaa minua, repinyt riekaleiksi kaiken kauniin, mutta Sinä et luovuttanut minun suhteeni, näet kaiken taakse Kanssasi olen turvassa, ja täynnä sellaista rakkautta, jonka olemassa oloon en ilman Sinua uskoisi Kiitos, kun näytät minulle, että kaikki eivät lähde Kiitos, kun toivot minulle yhä hyvää, vaikka ajattelen ansaitsevani kaiken pahan Kiitos, kun olet

  Juokse, juokse, juokse, mutta älä vahingossakaan itsesi luokse Pakene, niin kuin olet jo vuosia tehnyt Laita draamasarja pyörimään ja katso sitä haltioituneena, jotta et vahingossakaan joudu katsomaan tunteitasi silmästä silmään Tai laita vaikka musiikki soimaan, jotta et kuule ajastustesi repivää melankoliaa Tai miksi et lähtisi tanssimaan ja joisi itseäsi humalaan, hakemaan vierailta ihmisiltä sääliviä tai hyväksyviä katseita, tuntemaan miten muistisi sumenee ja muistot sen mukana? Siten voit rakentaa käsityksen itsestäsi muiden katseiden varaan  ja antaa alkoholin pyyhkiä hetkeksi kaiken sen, mitä niin kovasti pelkäät kohdata Juokse, juokse, juokse Mutta älä vahingossakaan sisäisen lapsesi luokse Se ei turvaa kuitenkaan osaisi tunnistaa,  se turvattomuudesta kotinsa rakentaa Yksinäisyydestä seinät ja traumoista katto, laittalle rikkinäisistä unelmista kivikova matto

Tunnen sielussani yksinäisyyttä,  ravistelevaa, kalvavaa, vierasta, tunnen sen luissa asti En ole tavannut tätä tunnetta aiemmin Tuntuu siltä, kuin lähtösi jälkeen myös minä olisin hylännyt itseni Ihan kuin olisin lähtenyt kanssasi, kuiskannut korvaan "hyvästi" Tuntuu vaikealta nähdä ympärillä ystävälliset kasvot, kuulla mitä niillä on sanottavana, Sillä näen edessäni vain minulle käännetyn selän,  ja kuulen kaikki sanomatta jääneet sanat Käteni kurkottaa jotakuta kohti, mutta vastassa on vain tyhjää Tuntuu siltä kuin aurinko olisi laskenut iäksi, ja se särkee sydämeni

Kuka keksi tuollaisen kamalan sairauden, joka ensin toiseen käteen tarttuu, hetken sitä keinuttaa, eikä enää irti päästäkään Ote on luja, se varmistaa ettet enää kättäsi ylös saa  Pian se tarttuu toiseenkin käteen, siihen, joka kahvikupin ylähyllyltä nappaa siihen, joka vielä iloisena vilkuttaa siihen, joka kaunolauseitakin kirjoittaa Se kuin painoksi käsiin jää, kuiskaa "maata kohti saat vain kurkottaa", Eikä se enää koskaan halua irrottaa Tanssi myös ilman käsiä sujuu, jaloilla voi kevyesti parkettia pitkin liitää, ympäri pyörähtää, ilmaan hypähtää, lopuksi niiata Sairaus ei kuitenkaan tanssista piittaa, ja niin se  asettelee  jalkojenkin päälle painavaa viittaa  Se vie voimat ja liikkeen, tanssin ja juoksun, lauteille nousun,  pyörällä polkemisen, kävellen vaihtuvat maisemat, tietynlaisen vapauden Se on viekas ja salakavala, pyytämättä se ranteeseen tarttuu ja polvelle istahtaa Hankala kaiken surun keskeltä ymmärtää,  mitä sillä on asiaa? Miksi se toisen ovesta sisään hiip

Kuuntelen, mutta en kuule mitään -paitsi sen, miten vastenmielinen olen ajatuksissani Katson, mutta en näe mitään -paitsi sen, miten epäonnistunut ihminen, nainen, minä olen En ole osannut pitää itseäni turvassa En ole osannut sanoa Ei oikeaan aikaan Olen hyväksynyt, alistunut, antanut toisten rikkoa rajani satoja kertoja Mikä pahinta, olen itse rikkonut rajani Olen vaimentanut intuitioni, sisäisen lapseni sekä järkevän aikuisen äänen, väärällä hetkellä  Olen antanut ympäristön ja egoni vaimentaa sisimpäni -minut Vain siksi, koska olen halunnut niin kamalan paljon tulla nähdyksi ja kuulluksi Olen halunnut olla jotain jollekin - hakenut hyväksyntää sieltä, missä sitä ei koskaan ole ollut Olen kylpenyt epätoivossa, pessyt itseni häpeällä  Haitalliset käytösmallit ovat kiertäneet vuosia kehää; kaksi askelta eteenpäin, kolme taakse Tunnistan, tunnustan, ääneen kaiken sanoitan Ja silti en osaa päästää irti tästä luita nakertavasta häpeästä, joka minuun jo varhain istutettiin Anteeksi Minä,