Beautifully Unfinished

Mieli kirkas kuin pilvetön taivas keho yhtäkkiä kuin jonkun muun Se on päättänyt jättää sinut kertomatta sinulle syytä Kaadut kävellessäsi lenkkipolulla, eikä koskaan talven saapuminen ole tuntunut näin suurelta surulta Se vie ehkä sinulta jalat, kädet ja äänen Mutta se ei vie koskaan meiltä sinua On olemassa sanonta, " niin makaa kuin petaa " Mutta minä vain hiljaa mietin, kuka täällä onnen muruja jakaa

  Näen nykyään paljon unia enkä aina tavoita mitä mun alitajunta yrittää kertoa Toissayönä mut oltiin siepattu ja viime yönä näin sut toisen kanssa Heräsin siihen kun kyyneleet valuivat mun poskilta Toisinaan taas näen unta meidän Lulusta sen suloisista kasvoista Silloinkin itken,  mutta ilosta Kun saan silittää pientä edes unissa Pelkään kamalasti ajankulua, sitä miten ihoon tulee juonteita, ja sitä, miten jotkut hetket on aina vaan kauempana minusta Joskus haaveilen aikakoneesta, siitä että voisin istua papan polvella ja haistella hänen tupakan tuoksuista villapaitaansa Haluaisin myös  laulaa keinussa mummun kanssa lauluja, lintujen visertäessä meidän mukana Haluaisin muistaa elämän ilman traumoja, ilman ensimmäisiä sydänsuruja Mulla on kiire elää, vaikka just eniten pelkään elämää ja sitä miten kaikki lopulta elämättä jää Oon ehyenäkin rikkinäinen tai siltä musta tuntuu kun mun sydän jopa ilosta puutuu En edes tiedä mitä yritän sanoa mutta ripottelen tänne taas tyhjiä lauseita jotta

Rajat paukkuu yli  riks raks Muutun vihaiseks yks kaks Sängyssä käännän kyljen ja kylmiä lauseita sua päin mielessäni syljen Kysyt, mikä ihme mulle tuli, ja mä mietin sitä, miten kaikki mun tunteet sua kohtaan sekunnissa suli Ne on ne traumat, jotka mua vartioi Ne on ne traumat, jotka mua olalle koputtaa Ja mua monen vuoden takaisesta kosketuksellaan muistuttaa Astu rajan yli kerran, et astu sen yli enää koskaan Vihaan mua, vihaan sua, vihaan sitä, miten vaikeaa onkaan rakastaa mua Haluaisin repiä irti mun naaman, koska olen pilalla Pilalla olevaa ei kai voi enää pilata Päästän ihmisiä sisään vain päästääkseni ne ulos päästän ihmisiä lähelle vain työntääkseni ne pois Miksi en osaa sitä, mitä muut  En saa ketään jäämään,  koska mussa on jotain sellaista,  jota kukaan ei voi kohdata Ja jos joku jostain syystä pyytäisikin, että "jää", olen jo matkalla poispäin

Mieleni sairastui noin kaksitoistavuotiaana, reilut kaksitoistavuotta sitten. En koskaan olisi osannut arvata, kuinka pitkään noita mielen rippeitä saisi koota, että kykenisi niin sanottuun normaaliin elämään. Mieleni on käynyt läpi valtavan paljon eri vaiheita. Toisinaan mieleni on saanut minut vihaamaan itseni uuvuksiin, se on saanut minut kiristämään vyön kaulalleni ja toivomaan että kuolisin. Joskus se on saanut minut pelkäämään niin paljon liikuntakyvyn menettämistä, että en uskaltanut edes nousta sängystä ylös tai liikuttaa raajojani. Pelkäsin, etteivät jalkani kantaisi minua.  Syömishäiriöstä toipuessani kävin läpi vaiheita, jolloin en edes suihkussa ollessani pystynyt katsomaan itseäni. Oksetin itseäni. Mietin kuolemaa seitsemäntoistavuotiaana varmaan kaikista eniten. Silloin olin päässyt osastolta pois ja niin sanottu oikea maailma tuntui mahdottomalta. Tuntui siltä, että en osaa elää. Kuin minua ei oltaisi edes luotu elämään. En osannut käydä kampaajalla niin kuin normaalit i