Beautifully Unfinished

Minne mennä? Mitä tehdä? Kuka olen? Kuka haluan olla? Miksi minusta tuntuu tältä? Viime aikoina en ole oikein saanut otetta mistään. Arki on pyörinyt kuin itsestään, mutta sisäinen levottomuuteni kalvaa minua. Koen nimittäin levottomuuteni viestivän siitä, että olen jollain tapaa ahdistunut ja tyytymätön. Ja niin kai se on, olen tyytymätön siihen, millaista elämää tällä hetkellä elän. Tyytymättömyyteni ei tarkoita sitä, että olisin kiittämätön tai onneton, mutta jotakin suurta ja merkittävää elämästäni tällä hetkellä puuttuu. Elämäni ei tunnu merkitykselliseltä. Tällä hetkellä kaikki pyörii vain tietyn oravanpyörän ympärillä, enkä oikeastaan tee sitä, mitä rakastaisin tehdä. Sisälläni on selkeä tyhjiö, jonka toivoisin täyttyvän. En vain vielä tiedä, mikä tuon tyhjiön täyttäisi. Mutta uskon vastauksen siihen olevan hyvin lähellä. Minun pitää vain kohdata syvimmät haaveeni ja haavani, sekä lähteä tavoittelemaan unelmiani ilman pelkoa epäonnistumisesta. En saa antaa pelkojen tai minkäänl

" Älä mene, tarvitsen sinua. En voi luopua siitä, entä jos tarvitsen sitä vielä jonakin päivänä ". Olen aiemmissa teksteissäni maininnut ainakin ohimennen siitä, kuinka vaikeaa luopuminen on minulle, mutta koska aihe on hyvin ajankohtainen - tälläkin hetkellä - elämässäni, päätin kirjoittaa siitä aivan oman postauksensa.  Minun on hyvin vaikeaa luopua asioista, tavaroista, ihmisistä. Ehkä siksi viipyilenkin paljon muistoissani. Romantisoin asioita mielessäni. Väritän kohtaamisiani, muistelen saamiani kosketuksia sekä katseita. Pidän kaksitoista vuotta sitten ystävänpäivänä saamaani korua laatikossani, vaikka se on kulunut ja solmussa. Vaatehuoneeni on lattiasta kattoon täyttynyt, siellä on paljon sellaisia vaatteita, joita olen pitänyt päälläni vain kerran, jos sitäkään. Siellä on vaatteita, jotka tuskin enää sopivat minulle. Minulla on laatikoissa meikkejä ja muuta pientä sälää, joita tuskin koskaan tulen käyttämään. Asuntoni on täynnä kaikkea tarpeellista, mutta se on

" Kuin lentävän kyyhkysen siivet, ovat kauniisti taipuvaiset ripsesi Ihailen niitä Ihailen sinua Sinä rikoit minussa jotain Jotain sellaista, jonka kuuluikin mennä rikki Sinun äänesi pehmeys tuudittaa minua, sen sävy tekee oloni turvalliseksi Pitelet minua sylissäsi,  pelkästään katsomalla minua päin Tunnenkohan koskaan samoin kenenkään muun kanssa " "  Sinä hiivit ajatuksiini, taas Kello on liikaa, enkä tiedä mitä tuntea, en tiedä mitä ajatella Sinusta Meistä Meitä ei edes ole mutta en osaa enää ajatella elämää ilman sinua Henkeni salpaantuu,  ja se alkaa Kyyneleet kastelevat sylini   Raajani alkavat puutua Kävelen edestakaisin asunnossani Sitten minusta tuntuu siltä kuin kuolisin, ja niin päädyn soittamaan itselleni ambulanssin Tässä kaikessa on kyse jostain paljon syvemmästä Minä en pelkää kuolemaa en kai menettämistäsikään Minä pelkään itseäni syvintä itseäni

Olen kirjoittanut teille surusta, ahdistuksesta, peloista,  paniikista, siitä, miten syvästi olen kehonkuvaani vihannut. Mutta tänään ajattelin kirjoittaa jostain hyvin erilaisesta tunnetilasta, nimittäin ilosta. Miltä ilo tuntuu kehossani, miten ilo saa minut käyttäytymään ja miten iloni ehkä näyttäytyy muille. Tai ainakin kirjoitan siitä, miten toivoisin sen näyttäytyvän ulospäin. Aihealueena ilosta kirjoittaminen on minulle hitusen vaikeampaa kuin surusta, mutta samalla siitä kirjoittaminen on myös hyvin vapauttavaa ja ihanaa. Minä olen vähän sellainen ihminen, että kun kirjoitan teille surullisista ja vaikeista aiheista, saatan itkeä silmät päästäni ja pysähtyä jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen pohtimaan, miltä elämä milloinkin on tuntunut. Minä siis ikään kuin humpsahdan aiheeseen, josta kirjoitan, sillä vain asian tunteminen itse hetkellä saa minun sanalliset helminauhani muodostumaan. Siispä annan nyt ilon asettua osaksi olotilaani. Ilon tuntemista tällä hetkellä ede

Ei syytä jäädä on kai paras syy lähteä mutta tässä minä seison odottaen että sinä antaisit minulle syyn odotan tietäen sen olevan turhaa mutta tällä hetkellä en osaa kuin odottaa tällä hetkellä en uskalla muuta kuin odottaa koska olen tyhjä ilman odottamista tyhjä ilman ajatusta sinusta tyhjä ilman sivuja joissa ei lue nimeäsi tyhjä ilman lauluja joissa en kuule sinua tyhjä  sitä minä tulen olemaan kun odotus on ohi Ja siksi minä yhä odotan siksi minä viivyn.

" En katso peiliin. En edes vahingossa. Jos pysähtyisin sen äärelle, rikkoisin peilin silkasta inhosta heijastustani kohtaan. Suihkussa tuijotan seinää ja annan kyynelten valua lattiakaivoon. Nukkumaan mennessä vedän peiton korviini. Pukeudun löysiin vaatteisiin, jotta en tuntisi ääriviivojani. Oksetan itseäni. Kuvotan itseäni. Haluan pois. Pois itsestäni. Pois elämästä. Pois olostani. Mielestäni. En koskaan opi elämään tässä kehossa. En koskaan." Vielä muutama vuosi sitten olin täynnä puhdasta itseinhoa. Välttelin peilejä, valokuvia, kaikkea sellaista, mikä olisi pakottanut minut kohtaamaan itseni ja sen, millainen minä olin. Millainen minusta oli tullut. En käynyt kampaajalla, koska vihasin katsoa itseäni peilistä ja selittää kampaajalle, millaista hiusväriä toivoin. En pukeutunut ihonmyötäisesti, sillä inhosin sitä, miten istuvien vaatteiden materiaali sai minut tuntemaan korostuneesti ääriviivani. En koskaan viettänyt kokovartalopeilin edessä aikaa, sillä minua okset

" Olen vihainen, hämmentynyt, ahdistunut, peloissani. Murjotan ja olen etäinen. Ihmiselle, jotan syvästi rakastan. Miksikö? Koska koen jotain edellä mainituista tunteista. Tai ehkä kaikkia niitä kerralla." Tänään haluaisin kirjoittaa rakkaudesta. Tai oikeastaan siitä, miksi on vaikeaa sanoa toiselle, kuinka valtavasti hän merkitsee. Minua on viime öinä valvottanut se ajatus, että toista on helpompi rakastaa "ääneen", kun on jo liian myöhäistä. Toisen kuolinvuoteen reunalla on helppo sanoa "rakastan sinua", koska silloin ei ole niin sanotusti mitään menetettävää. Silloin rakkautta toista kohtaan ei osaa hävetä tai pelätä. Silloin sydän on oikeastaan rehellisimmillään. Onkin surullista, että vasta äärimmäiset tilanteet saavat usein ihmisen paljastamaan syvimmät tuntemuksensa toista kohtaan, vaikka nuo rakkaudelliset sanat olisi hyvä sanoa toiselle muulloinkin. Ne tulisi sanoa arjessa, juhlassa, iloissa ja suruissa. Koska nuo sanat ovat ne, jotka kannattel