Beautifully Unfinished

  Suru. Tänään ajattelin kirjoittaa surusta. Minulle suru tarkoittaa tunnetta, joka on väriltään musta tai harmaa, se on raskas, syvä ja jollakin kummallisella tavalla myös turvallinen. Surussa on jotain sellaista, mihin on helppo jäädä ja hukkua, siihen on helppo samaistua. Olen mieltänyt surun jopa ystäväkseni yksinäisimpinä vuosinani. Suru on ollut minulle myös voima vihaa vastaan. Kun on tullut vastaan tilanteita, kuten menetyksiä, olen saattanut tuntea vihaa maailmankaikkeutta kohtaan. Olen ollut vihainen, kun minulta on viety pois jotain hyvin tärkeää. Tässä vihaisessa myllerryksessä suru on ollut se tunne, joka on yleensä voittanut vihan ja täten myös kitkenyt katkeruuden minusta. Kun antaa itselleen luvan surra asioita, vapautuu monista muista negatiivisiksi ajatelluista tunteista. Tai niin minä itse koen. Minua ei koskaan olla mielletty erityisen herkäksi lapseksi, nuoreksi tai aikuiseksi. Mutta minä itse tiedän olevani hyvin herkkä, tai olen oivaltanut herkkyyteni ja tunt

"Oot aivan sekaisin". " Mitä sä vedät kun oot tuollainen". "V*ttu sä oot kännissä".  Tässä tekstissä ajattelin pohtia hieman sitä, millainen ihminen itse koen olevani kaiken kokemani jälkeen. Pohdin myös "ääneen" sitä, mitä ihmiset saattavat minusta ehkä ajatella ilman syvempää tutustumista, sekä sitä millaisia kommentteja olen joskus saanut osakseni. Kelataan aikaa vähän taaksepäin. Aikaan, jolloin olin kolmetoistavuotias. Tuolloin olin vastikään vajonnut syömishäiriöisen ihmisen surullisen yksinäiseen maailmaan, eikä Meijusta enää ollut juurikaan mitään rippeitä jäljellä. Koen, että juuri tuossa kriittisessä identiteetin ja minuuden rakentamisen vaiheessa sairastuessani, olin aivan totaalisen hukassa. Oletan, että jokainen teini-ikään astuva ihminen on melkoisessa myllerryksessä itsensä kanssa, mutta kun tuohon "pakkaan" sekoitetaan vielä kehityksen pysäyttävä (ainakin kehitystä hidastava) sairaus hommaa hämmentämään, niin voin sa

(Pikselimössökuva, I know, mutta antaa mennä) . Mikä ihme saa minut jäämään Sinuun Mikä ihme saa ajatukseni viipymään Sinussa Kerta toisensa jälkeen Miksi humallun seurastasi tällä tavoin Olet vahvempaa kuin mikään maistamani alkoholi Tanssit mieleni syövereissä taukoamatta Tanssit jopa läpi sen kuoren, jonka aikoinaan rakensin Jonka rakensin, jotta minua ei sattuisi enää koskaan Tiedän, että jossakin vaiheessa kaikki tämä on ohi Tiedän, että makeutesi vaihtuu katkeraan kirpeyteen Mutta haluan vielä kerran, ehkä  toisenkin Maistaa Sinua Vaikka et enää pian maistuisikaan samalta Minä otan Sinusta kaiken irti, mitä saan Koska niin se menee Joko takerrun tai työnnän pois Sinuun haluan takertua Lujasti Jos antaisit luvan, viipyisin Sinussa ikuisesti.

Sinä haluat tilaa Minä annan sitä Päästän irti Sinusta  Lakkaan tukahduttamasta Mutta tiedä se, että otan Sinut syliini jos haluatkin takaisin Minä en hylkää Sinua, vaan kaikessa hiljaisuudessani ymmärrän Tai yritän ymmärtää Tiedän olevani helposti liikaa Olen oppinut olemaan "ei mitään" tai "kaikki" En ole koskaan oppinut olemaan mitään siltä väliltä Sinä valitset, kumpaan tartut Minulla on jo nyt ikävä Mutta ei se mitään Ikävä on aika ihana tunne Olen onnekas kun minulla on joku, jota kaivata näin paljon Olen onnekas, kun sain katsoa Sinua Kuunnella Sinua Jakaa unohtumattomia hetkiä kanssasi Pimeinä, yksinäisiltä tuntuvina iltoina minä elän Sinusta ja muistoista, jotka teimme Nauran huonoille vitseillesi ja meidän oudoille jutuille Hymyilen sille, mitä me oltiin yhdessä Tiedän, että pärjätään hyvin myös erillään Tiedän, että Sinä pärjäät hyvin ilman minua Ja se tekee minut onnellis

" Elämän pelko, kuoleman pelko.  Periaatteessa sama asia. Molemmat estävät sua elämästä täyttä elämää. Pelko on niin läsnä jokaisessa solussa, että pian alkaa pelätä jopa sitä että pelot häviäisivät. Kun suljen silmät, pelkään. Kun avaan silmät, pelkään. Mitä jos menetän kyvyn liikkua? Mitä jos sekoan? Mitä jos mulla on jokin vakava sairaus? Mitä jos jään ikuisiksi ajoiksi yksin? Mitä jos menetän jonkun läheisen? Apua, mä olen yks peloista rakennettu hahmo. Ei minussa ole enää mitään muuta jäljellä kuin pelko. Se tunteeton elämä oli sittenkin parempi. Mä en vaan kestä tuntea. Mä olen pelokas tuntemaan. Nää tunteet tappaa mut." Alkuvuosi oli minulle melko raskas. Olin kuin pieni pelokas lapsi, joka etsi turvaa ympäriltä; ihmisistä ja paikoista. Mun sydän tuntui painavalta ja olin niin ahdistunut, etten juurikaan jaksanut lähteä liikkeelle minnekään. En saanut nukuttua ja jos sattumalta sain unen, näin kammottavia painajaisia. Elimis

Uusi aloitus. "Uusi minä". Uusi blogi. Tästä se lähtee. Tervehdys ihanat ihmiset. Ajattelin aloittaa uuden blogin monesta syystä. Ensimmäinen syy lienee se, että minulla on tällä hetkellä melko paljon vapaa-aikaa ja jotenkin vapaa-ajan täyttäminen kirjoittamisella tuntuu ajatuksena hyvältä, sillä rakastan kirjoittaa ja olen näiden "blogivapaiden" vuosien aikana kirjoitellutkin paljon tunnepohjaisia tekstejä päiväkirjani tahmeille sivuille. Toinen syy bloggaamisen uudelleen aloittamiselle on se, että minulla on jokin sisäsyntyinen tarve jakaa ajatuksiani ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä avoimemmin pystyn kaikesta -siis melkein kaikesta- puhumaan. En enää ole samankaltaisen häpeän vanki, kuten olin teininä, aiempaa " Life is a beautiful thing if you look it from the right sight "-blogia pitäessäni. Aiempi blogi oli minulle suuressa roolissa silloin kun kävin läpi surullista ja kipeää aikaa elämässäni, etsin itseäni ja omaa paikkaani, ja silloin blogi oli m