Vapaa - Uusi luku elämässä

Tiedättekö mitä? Tänään kävin viimeistä kertaa tapaamassa psykiatrisen puolen lääkäriä. Tänään sanoin teininä inhoamalleni lääkärille, etten ole hänelle mistään katkera. Kiitin häntä ja kun hän halusi kätellä minua toivottaakseen minulle hyvät jatkot, minä levitin käteni ja halasin häntä. Toivotin hyvää jatkoa myös hänelle ja purskahdin itkuun. Itkin onnesta ja tärisin. Minä olen vapaa. Minä olen terve. Minä olen elossa. Kahdeksan vuoden jälkeen kaikki on ohi. Kaikki peltolassa viettämäni hetket eri osastoilla ovat vain historiaa. Kaikki siellä vietetyt syntymäpäivät, joulut ja muut pyhät ovat enää vain osa elettyä elämää. Vuosien terapia peltolassa tuli päätökseensä, eikä minun enää ikinä tarvitse kävellä niiden ovien ja ikkunoiden ohitse, joiden takana minä elin teinivuoteni. Seinät, joiden ohi kävelin aina terapiaan mennessä, kätkivät taakseen valtavan paljon kipua. Niiden sisään mahtui -ja mahtuu yhä- rikkinäisiä sieluja, jotka kaipaavat eheytymistä. Tunnen syvää surua ja myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka sairastuvat ja joutuvat antamaan elämänsä muiden käsiin. Rikotut mielet on helppo kätkeä piiloon sairaalaan. Heidät on helppo unohtaa ja todeta yhteiskunnalle kelvottomiksi yksilöiksi. Mutta heitä ei missään nimessä saisi unohtaa. Jokainen ansaitsisi mahdollisuuden. Jokainen tulisi rakastaa ja auttaa ehjäksi, edes niin ehjäksi, että heitä ei tarvitsisi pitää sisällä maailmassa, jossa vain paha olo on läsnä.

Osastot ovat karuja paikkoja. Siellä ovet ovat lukossa ja ihmiset ovat pahasta olosta täyttyneitä. Jokaisen osastolle joutuneen lapsen, nuoren tai aikuisen sielu on jollain tapaa riekaleina. Osastolla ihmiset elävät eristyksessä, ja kauppaa käydään periaatteessa omalla elämällä. On hoitosuunnitelmia ja tavoitteita, on lääkärin määräyksiä ja hoitajien valvovia silmiä. Yksityisyys onkin melko vieras käsite, sillä sinua valvotaan paitsi päivällä, myös yöllä. Osastolla ollaan erossa omasta perheestä ja omista ystävistä, sekä monesta muusta asiasta. Kaupassa käymisestä ja vartin ulkoilusta tuleekin oikeaa luksusta, kun viettää viikkoja ja kuukausia valkoisten betoniseinien sisällä. Itse vietin pahimillaan useamman kuukauden ilman minkäänlaista lupaa ulkoiluun. Olin vain neljätoistavuotiaana siinä jamassa, että halusin riistää itseni hengiltä, sillä en kestänyt sitä maailmaa ympärilläni. Olin paitsi sairas, myös eristetty ja piilossa. Osastolla tunsin olevani yksilö, jolla ei ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Vasta terapian aloittaminen 16-vuotiaana vapautti minut sekä mieleni että osaston kahleista. Olen elämäni velkaa ihanalle terapeutilleni, jonka vuoksi selvisin avohoitoon ja jonka tuella sain elämäni raiteilleen kaikkien osastolla vietettyjen vuosien jälkeen. Ilman häntä en olisi näin vahva ja elossa. Vitsit, miten uskomaton voima puhumisella voi olla. Ja sillä, että joku kohtaa minut ihmisenä sairauden sijaan. On liikuttavaa ajatella, että se tyttö, joka katsoi itseään peilistä toivoen kuolemaa, katsoo nyt peilistä hymyillen ja elämää rakastaen. Olen onnellinen, että selvisin. Olen onnellinen, että pahimmat pelkoni eivät koskaan käyneet toteen. Olen onnellinen, että ikkunaan huurteeksi muuttuneet huokaukseni ovat vihdoin tulleet kuulluksi ja että minä olen vapaa mieleni säröistä. Niistä ajatuksista, jotka löivät minut maahan kerta toisensa jälkeen.Olen onnellinen, että minä sain toisen mahdollisuuden tunteisiin, jotka aiemmin itseltäni kielsin. Olen onnellinen, että opin hyväksymään itseni ja olemaan minä. Kiitos elämä, kiitos perhe, kiitos ystävät, kiitos Jumala, kiitos minä itse. En olisi tässä ilman teitä. En olisi tässä ilman uskoa paremmasta huomisesta.

Älkää ikinä lakatko uskomasta itseenne, sillä juuri Sinussa on voima.