Where to go?

Minne mennä? Mitä tehdä? Kuka olen? Kuka haluan olla? Miksi minusta tuntuu tältä? Viime aikoina en ole oikein saanut otetta mistään. Arki on pyörinyt kuin itsestään, mutta sisäinen levottomuuteni kalvaa minua. Koen nimittäin levottomuuteni viestivän siitä, että olen jollain tapaa ahdistunut ja tyytymätön. Ja niin kai se on, olen tyytymätön siihen, millaista elämää tällä hetkellä elän. Tyytymättömyyteni ei tarkoita sitä, että olisin kiittämätön tai onneton, mutta jotakin suurta ja merkittävää elämästäni tällä hetkellä puuttuu. Elämäni ei tunnu merkitykselliseltä. Tällä hetkellä kaikki pyörii vain tietyn oravanpyörän ympärillä, enkä oikeastaan tee sitä, mitä rakastaisin tehdä. Sisälläni on selkeä tyhjiö, jonka toivoisin täyttyvän. En vain vielä tiedä, mikä tuon tyhjiön täyttäisi. Mutta uskon vastauksen siihen olevan hyvin lähellä. Minun pitää vain kohdata syvimmät haaveeni ja haavani, sekä lähteä tavoittelemaan unelmiani ilman pelkoa epäonnistumisesta. En saa antaa pelkojen tai minkäänlaisen epävarmuuden pidellä minusta kiinni. Haluan löytää taas sisäisen kunnianhimoni. Sen voiman, joka saa minut tekemään töitä asioiden eteen, joita todella haluan. Haluan saada jotain aikaan ainaisen jossittelun sijaan.

Voin jakaa elämäni selkeisiin kausiin. Onnelliseen lapsuuteen, vuosien syömishäiriöhelvettiin, alkoholinhuuruiseen sekoiluun, sekä tähän vaiheeseen, jossa olen nyt. Tätä elämänvaihetta voisin kutsua etsimisvaiheeksi. Sillä minä etsin nyt jotakin pitkäaikaisempaa ja seesteisempää suuntaa elämälleni. Toivoisin pääseväni opiskelemaan sairaanhoitajaksi ammattikorkeakouluun, vaihtavani maisemaa, sekä löytäväni rinnalleni ihmisen, joka arvostaa minua sellaisena kuin olen. Haluan rakastua, kirjoittaa kirjan, nähdä turkoosin meren, palmut ja auringon. Haluan pitää jotakuta kädestä kiinni tietäen, että vaikka päästäisin siitä irti, hän ei katoaisi elämästäni. Haluan polttaa kieleni liian kuumaa kahvia juodessani. Haluan tanssia kaduilla katutolppaa vasten. Haluan juosta avojaloin pitkin pihoja. Haluan lauleskella lempilaulujani epävireisesti ystävieni kanssa. Haluan käydä äitini kanssa lasillisella viiniä. Haluan löytää isäni kanssa uuden keskusteluyhteyden. Haluan seikkailla siskoni kanssa ympäri maailmaa. Haluan itkeä elokuvia katsellessani. Haluan myötäelää iloja ja suruja muiden kanssa. Haluan ravistella mustimmat pelkoni irti sielustani ja nauraa niin, että muut katsovat minua oudoksuen. Haluan käydä rakkaimpieni haudalla muistamassa heitä. Haluan sanoa asiat ääneen. Jopa ne sanat, jotka olisi ehkä helpompaa nielaista. Haluan tehdä elämästäni enemmän itseni näköistä. Haluan kuolinvuoteellani todeta, että minä elin sellaisen elämän kuin toivoinkin eläväni. Haluan sieluni täyttyvän unohtumattomista kokemuksista. Sillä materia ei merkitse niiden rinnalla mitään. 

Olen elänyt viimeiset kaksi vuotta aika vahvasti itseäni etsien. Joskus olen jopa tuntenut olevani enemmän sekaisin kuin silloin, kun sairastin syöhmishäiriötä. Kun ihmiset ovat kysyneet minulta, mitä aion tehdä tulevaisuudessa, olen ahdistunut. Syynä tähän on ollut yksinkertaisesti se, että en ole tiennyt mitä vastata heille. En ole ollut varma mistään, en edes siitä, mitä minulle kuuluu. Mutta pikkuhiljaa alan ymmärtää sitä, mitä oikeasti kaipaan. Aiemmin luulin kaipaavani tiettyjä asioita, mutta minä vain valehtelin itselleni. Luulin, että voisin löytää turvan jonkun ventovieraan sylistä. Luulin, että yksikseen vedetty humala oli normaalia. Luulin, että ihmissuhteet olisivat peliä, joten annoin muiden pelata minua, ja vastavuoroisesti pelasin itse muita. Luulin, että en koskaan oppisi kaipaamaan rakkaussuhdetta, sillä suhteeni miehiä kohtaan on ollut kieroutunut. Olen elänyt aitoa, mutta oudolla tapaa myös hyvin kulissimaista elämää. Kotini seinien sisään on kätkeytynyt paljon sellaista, josta on vaikeaa kirjoittaa. Olen kyllästynyt tuohon kulissiosaan elämässäni. Haluan olla rehellinen itselleni. Tehdä asioita, joista aidosti nautin. Haluan osata vastata siihen, kun minulta kysytään " mitä sinulle kuuluu, mitä sinä toivot tulevaisuudeltasi, mitä sinä aiot saavuttaa isona ". 


Minun on pakko myöntää, että vaikka olen aina haaveillut kaikesta mahdollisesta, en ole koskaan osannut varsinaisesti nähdä tulevaisuutta itselläni. Olen nähnyt tulevaisuuteni jotenkin usvaisena. Etenkin viime vuonna koko tulevaisuus ja sen ajattelu pyyhkiytyivät täysin mielestäni pois, sillä luulin lähestulkoon joka ikinen päivä kuolevani. Luulin, että elämä vietäisiin minulta pois. Kun pelkotilat ovat sitä luokkaa, mitä ne olivat minulla, ei tulevaisuutta kertakaikkiaan kykene näkemään. Tänä vuonna asiat ovat onneksi paljon paremmin. Nyt uskallan avata silmäni, katsoa tulevaisuuteen ja alkaa tekemään töitä sen eteen. Ihanaa olla elossa tänään. Ihanaa, että elämä on näyttänyt minulle sen, mitä en elämääni tarvitse. Nyt vain yritän oppia näkemään sen, mitä oikeasti tarvitsen.


Tämä postaus on aika epämääräistä tunteiden virtaa, mutta oli pakko kirjoittaa, sillä nämä ajatukset pyörivät päällimmäisenä mielessäni. Saamiani postaustoiveita yritän toteuttaa heti, kun aikaa on enemmän. 


Kiitos, jos jaksoit lukea. Kiitos, vaikka et jaksanutkaan lukea. Mukavaa loppuviikkoa teille. <3