Ilo

Olen kirjoittanut teille surusta, ahdistuksesta, peloista,  paniikista, siitä, miten syvästi olen kehonkuvaani vihannut. Mutta tänään ajattelin kirjoittaa jostain hyvin erilaisesta tunnetilasta, nimittäin ilosta. Miltä ilo tuntuu kehossani, miten ilo saa minut käyttäytymään ja miten iloni ehkä näyttäytyy muille. Tai ainakin kirjoitan siitä, miten toivoisin sen näyttäytyvän ulospäin. Aihealueena ilosta kirjoittaminen on minulle hitusen vaikeampaa kuin surusta, mutta samalla siitä kirjoittaminen on myös hyvin vapauttavaa ja ihanaa. Minä olen vähän sellainen ihminen, että kun kirjoitan teille surullisista ja vaikeista aiheista, saatan itkeä silmät päästäni ja pysähtyä jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen pohtimaan, miltä elämä milloinkin on tuntunut. Minä siis ikään kuin humpsahdan aiheeseen, josta kirjoitan, sillä vain asian tunteminen itse hetkellä saa minun sanalliset helminauhani muodostumaan. Siispä annan nyt ilon asettua osaksi olotilaani. Ilon tuntemista tällä hetkellä edesauttavat hyvin nukuttu yö, sekä kaunis auringonpaiste pihalla. Niistä minä saan voimaa ja energiaa sielulleni, jopa silloin kun minua pelottaa. Eiköhän aloiteta.

Olen lapsesta saakka osannut tuntea iloa hyvin syvästi. Olen ollut kaikkien tunteiden suhteen sellainen ihminen, että kun jokin tunne valtaa minut, kontrolloi tuo tunne minua täysin. Minä en ole oikeastaan koskaan osannut hallita tai hillitä tuntemiani tunteita. Se on sekä rikkaus, että riesa, mutta nyt vanhempana koen sen olevan enemmän rikkaus. On ihanaa antaa tunteiden tanssittaa, sillä tunteet ohjaavat minua, meitä kaikkia, aina jonnekin. Koen, että tunteilla on aina tarkoitus kertoa meille jotain, ohjata meitä eri paikkoihin, sekä eri ihmisten luo. Tunteet kertovat meille, milloin olemme vaarassa. Tunteet kertovat meille, milloin olemme turvassa. Tunteet saavat meidät toisinaan hajoamaan pieniksi palasiksi, mutta mielestäni totuus on, että vain ja ainoastaan tuntemalla ja kohtaamalla tietyt asiat, saamme itsemme myös kasaan. Onkin hassua, miten eri tavalla eri tunteet meihin vaikuttavat. Ne voivat tehdä meistä maailman surullisimpia, mutta myös maailman onnellisimpia. Mielestäni kaikista eniten haittaa ihmiselle aiheuttaa sellainen tilanne, jossa ihminen kieltää tunteensa, sekä tarpeensa, joita kyseiset tunteet yrittävät viestiä. Minä olen kokenut molemmat ääripäät, enkä koskaan vaihtaisi kykyäni tuntea asioita takaisin tunteettomaan, harmaaseen maailmaan. Tunteet, kaikissa sävyissään, herättävät ihmisen eloon. Mutta nyt takaisin itse iloon.

Ilo tuntuu kehossani kevyeltä olotilalta. Väriltään iloni on vaaleankeltainen, sellainen säihkyvä ja heleä. Iloni on täynnä rytmejä ja se saa minut nauramaan ääneen. Jos suruni soinnut ovat melankolian ja tummien pilvien maalaamia, on ilossani paljon enemmän karnevaalimeininkiä. Iloni on samanaikaisesti hyvin räiskyvää ja suurpiirteistä, mutta myös omalla tavallaan hyvin rauhoittavaa ja sielua silittävää. Kun minulla on iloinen fiilis, olen kuin kävelevä tornado, joskus jopa hieman sekoipäisen oloinen. Siis jos asiaa miettii niin sanotusti "normaalin" ihmisen näkökulmasta. Joistakin ihmisistä sanotaan, että joku on vähän extra. Sellainen minä koen olevani kun olen ilosta täyttynyt. Olen esimerkiksi usein saanut oudoksuvia katseita kävellessäni kadulla, sillä saatan kuulokkeet päässäni hytkyä ja tanssahdella, sekä naureskella itsekseni. Olen suorastaan huvittava näky, kun annan ilon pyörittää minua. En osaa kätkeä sitä, kun minulla on hyvä fiilis. 

Työni puolesta olen saanut asiakkailta useampaan otteeseen ihania palautteita kasvotusten. Moni on kiittänyt minua iloisesta palvelusta ja eräs rouva kerran sanoi, että piristin hänen iltaansa kun hänellä oli ollut takanaan väsyttävä työpäivä. Tuollaisten kommenttien kuuleminen moninkertaistaa iloni, sillä mikäpä olisikaan parempaa kuin se, että saa annettua pienen palasen omasta ilostaan myös muille. Mielestäni ilo ruokkii hyvin iloa. Siksi ilo olisikin tärkeää näyttää ulospäin, vaikka se voisikin näyttäytyä joillekin oudon revittelevänä käytöksenä. Nimittäin aina on myös niitä, jotka katsovat itsekseen hymähtelevää ihmistä kieroon. Mutta antaa katsoa, eikö. Meillä täällä suomalaisessa kulttuurissa on tavanomaista se, ettei onnea liiemmin näytetä ulospäin. Luulen sen johtuvan siitä, että iloa pidetään liian hauraana asiana. Tai minusta tuntuu siltä, kuin ihmiset pelkäisivät, että ilo viedään heiltä pois, jos he näyttäisivät sen. Niin minäkin ehkä joskus pelkäsin, mutta en pelkää enää. Minä en enää häpeä iloita, ja ai että se on vapauttavaa. Tänään minulla voi olla hyvä päivä ja saatan nauraa niin että koko kerrostalo raikaa, mutta huomenna asiat voivat olla toisin. Kuka sen tietää? En kuitenkaan aio  vaimentaa iloani sen pelossa, ettei se ole kestävää. Loppujen lopuksi kaikki tässä elämässä on haurasta. Ja oikeastaan siksi tulisikin elää hetkessä, ja oikein kylpeä siinä ihanassa tunteessa, jonka joku hetki, ihminen tai asiaa saa meissä aikaan.

Minulla on viime aikoina ollut paljon vanhoja pelkoja pinnalla, mutta silti löydän jokaisesta päivästä ilon hetken. Eilen nautin työpäivästäni vanhalla työpaikallani, jonne pääsin tuurailemaan. Viikonloppuna nautin uuden työkaverini seurasta sekä tutustumisestani häneen. Nautin myös vanhan tuttavani kohtaamisesta ja siitä, miten hyvä minun oli olla siinä hetkessä hänen kanssaan. Tänä aamuna nautin puhelusta siskoni kanssa, sekä aamukahvista. Siis hyvien yöunien ja auringon lisäksi. Aina on hyvä syy olla iloinen, edes pienen hetken verran. Jokainen synkempi päivä elämässä, saa tuon iloisen hetken tuntumaan moninkertaisesti paremmalta. Annetaan siis arvoa myös niille kipeämmille hetkille. Sillä kaikella on tarkoituksensa. Niin minä uskon. Tai ainakin kovasti yritän uskoa.

Mukavaa päivää jokaiselle. <3