Inhosta lempeydeksi

" En katso peiliin. En edes vahingossa. Jos pysähtyisin sen äärelle, rikkoisin peilin silkasta inhosta heijastustani kohtaan. Suihkussa tuijotan seinää ja annan kyynelten valua lattiakaivoon. Nukkumaan mennessä vedän peiton korviini. Pukeudun löysiin vaatteisiin, jotta en tuntisi ääriviivojani. Oksetan itseäni. Kuvotan itseäni. Haluan pois. Pois itsestäni. Pois elämästä. Pois olostani. Mielestäni. En koskaan opi elämään tässä kehossa. En koskaan."


Vielä muutama vuosi sitten olin täynnä puhdasta itseinhoa. Välttelin peilejä, valokuvia, kaikkea sellaista, mikä olisi pakottanut minut kohtaamaan itseni ja sen, millainen minä olin. Millainen minusta oli tullut. En käynyt kampaajalla, koska vihasin katsoa itseäni peilistä ja selittää kampaajalle, millaista hiusväriä toivoin. En pukeutunut ihonmyötäisesti, sillä inhosin sitä, miten istuvien vaatteiden materiaali sai minut tuntemaan korostuneesti ääriviivani. En koskaan viettänyt kokovartalopeilin edessä aikaa, sillä minua oksetti katsoa itseäni. Meikin taputtelin pieneen wc:n peiliin katsoen. Omien kasvojenikin katsominen oli vaikeaa, mutta se oli välttämätöntä, jotten lähtenyt hiukset pystyssä ja ripsivärit poskillani kaupungille. Vanhojentanssipäivä oli minulle henkisesti yhtä helvettiä. Se oli helvetillinen päivä, sillä joka puolella oli kameroita ja toinen toistaan upeampia ihmisiä. Katsoin muita ihaillen ja mietin, että kunpa olisin voinut nauttia päivästä yhtä paljon kuin he. Tai ainakin yhtä paljon kuin he vaikuttivat nauttivan. Olin koko päivän hermot kireällä ja tiuskin läheisilleni, jotka olivat minua kaukaa tulleet katsomaan. Olenkin itkenyt useat itkut näin jälkikäteen, sillä minua surettaa äärettömän paljon se, miten vihainen olin ja miten rumasti puhuin viattomille osapuolillle. Vain siksi, koska tunsin oloni rumaksi, riittämättömäksi ja hirveäksi. Vanhojentanssikampaukseni minulle taiteili ystäväni, ja muistan yhä elävästi sen, miten kipeää minulle teki istua siinä tuolissa kun hän laittoi hiuksiani. Hän tunsi taustani ja ymmärsi epävarmuuttani, ja hän laittoikin lopulta hiukseni sillä tavalla, ettei minun tarvinnut olla peilin edessä. 


Oli vaikeaa ja surullista selittää muille, miksi en esimerkiksi halunnut tulla kuvaan. Miksi en halunnut ikuistaa jotain hetkeä, jonka jaoin tärkeiden ihmisten kanssa. Oli vaikeaa olla liikuntatunnilla lyhythihainen paita päällä, sillä vihasin käsivarsiani sietämättömän paljon. Reisistäni puhumattakaan. Pidin reisiäni valtavina. Hymyni kuvotti minua, ja minua ahdisti nauraa ihmisten edessä, sillä minusta tuntui että kasvoni suorastaan leviävät "käsiin". Olen kerran kuullut ikävän kommentin hymyyni liittyen, ja se kommentti pyörii mielessäni yhä. Siksi olen tänä päivänäkin vakavan oloinen kuvissani. Olen jotenkin liian vahvasti sisäistänyt sen ajatuksen, että hymyni on ruma. Mutta nauramistani en enää hammashymyn pelossa rajoita, sillä olen iloinen ja nauravainen ihminen, ja mielestäni hymy, oli se sitten millainen tahansa, on oikeastaan kauneinta mitä ihminen voi itsestään antaa ulospäin. Yritän myös opetella ajattelemaan näin omasta hymystäni, sillä vaikka hymyni olisi jonkun mielestä ruma, voi se olla vielä jonakin päivänä omasta mielestäni kaunis. Ja minulle riittää se, että viihdyn itse omissa nahoissani.


Luulen, että syvä itseinhoni johtui paitsi siitä, että olin sairastanut vaikean syömishäiriön, jonka myötä kehonkuvani oli hyvin epärealistinen, mutta myös siitä, että olen aina ollut altis vertailulle. Itseään vertaamalla saa oman pään sekoitettua todenteolla. Kun vertaa itseään jatkuvasti toisiin, tulee helposti ajauduttua ajatusten kierteeseen, jonka mukaan aina joku toinen on joltain osin itseä parempi, kauniimpi, upeampi, lahjakkaampi, sekä riittävämpi. Kaksosena olen altistunut läpi elämäni vertailulle, ja se on varmasti ollut myös yksi altistava osatekijä syömishäiriölle. Mutta niin, kai yritän sanoa, että yksi tärkeimmistä asioista  itsensä hyväksymisessä on  ainakin omalla kohdallani ollut se, että minä  olen tietoisesti vähentänyt vertailua muihin ja olen vertailun sijaan keskittynyt enemmän siihen, miten voisin itseäni kehittää ihmisenä ja mitä hyvää minussa itsessäni on. Miksi keskittyä jatkuvasti omiin epäkohtiin, kun voi keskittyä asioihin, joista pitää.

Minulla on huomenna hiustenvärjäysaika ja odotan sitä innolla. On ihanaa hemmotella itseään ja on ollut äärimmäisen ihanaa huomata, että nykyään pystyn käymään kampaajalla ja pystyn jopa nauttimaan siitä. Pystyn istumaan peilin eteen ja katsomaan omaa kuvaani siitä. Pystyn katsomaan itseäni hyväksyen sen tosiasian, että tällainen minä olen ja että juuri tällaisena minä olen riittävä. Onkin suorastaan voimauttavaa, että kaiken kokemani syvän itseinhon jälkeen on mahdollista solmia rauha itsensä kanssa. Nykyään pystyn pitämään istuvia vaatteita, nykyään pystyn katsomaan itseäni peilistä ja löytämään itsestäni kauniita asioita. Nykyään uskallan pukeutua juuri niin kuin haluan, ja näen itseni realistisesti. En enää pidä itseäni liian isona tai liian laihana, vaan pidän itseäni juuri sopivana. Olen itseäni kohtaan salliva, en pelkää jäätelö-övereitäkään, ja liikun oman jaksamiseni sekä fiilikseni mukaan. Enää en ole riippuvainen muiden hyväksynnästä, vaan pyrin kohtelemaan kaikkia lähtökohtaisesti kohteliaasti ja lempeästi, mutta tarvittaessa pystyn pitämään puoleni ja sanomaan, jos jokin asia loukkaa minua. Ja siitä puolesta pidän itsessäni. Jatkuva mielistely ja nöyristely on valtavan raskasta, ja se ajoikin minut aiemmin useasti loppuun. But no more.

Tällaisia ajatuksia tänään. Mukavaa alkavaa viikkoa teille.<3