Luopuminen - Miksi se on niin vaikeaa?

" Älä mene, tarvitsen sinua. En voi luopua siitä, entä jos tarvitsen sitä vielä jonakin päivänä ". Olen aiemmissa teksteissäni maininnut ainakin ohimennen siitä, kuinka vaikeaa luopuminen on minulle, mutta koska aihe on hyvin ajankohtainen - tälläkin hetkellä - elämässäni, päätin kirjoittaa siitä aivan oman postauksensa. 

Minun on hyvin vaikeaa luopua asioista, tavaroista, ihmisistä. Ehkä siksi viipyilenkin paljon muistoissani. Romantisoin asioita mielessäni. Väritän kohtaamisiani, muistelen saamiani kosketuksia sekä katseita. Pidän kaksitoista vuotta sitten ystävänpäivänä saamaani korua laatikossani, vaikka se on kulunut ja solmussa. Vaatehuoneeni on lattiasta kattoon täyttynyt, siellä on paljon sellaisia vaatteita, joita olen pitänyt päälläni vain kerran, jos sitäkään. Siellä on vaatteita, jotka tuskin enää sopivat minulle. Minulla on laatikoissa meikkejä ja muuta pientä sälää, joita tuskin koskaan tulen käyttämään. Asuntoni on täynnä kaikkea tarpeellista, mutta se on myös täynnä kaikkea vähemmän tarpeellista. Voisin huoletta heittää ainakin puolet vaatteistani pois, kenties lahjoittaa niitä jonnekin, mutta en tee sitä, koska "entä jos tarvitsenkin sitä joskus"-ajatus pyörii mielessäni. Minulla on tarve tarvita, olla riippuvainen jostakin. Minulla on suunnaton tarve hakea turvaa asioista, tavaroista ja ihmisistä, ja jos jokin edellämainituista herättää minussa turvan tunteen, niin paluuta entiseen ei ole. 

Minä olen sellainen ihminen, että muodostan helposti syvän tunnesiteen toiseen henkilöön tai tavaraan. En oikestaan liiemmin kaipaa pinnallisia ihmissuhteita, enkä myöskään viihdy kotonani, jos jokin tavara, väri tai materiaali ei tunnu kotoisalta. Kun muutin nykyiseen asuntooni, tuntui tämä asunto heti ovesta sisään astuessani kodilta. Tuntuikin siltä kuin olisin heti muodostanut tähän asuntoon tunnesiteen, halusin asettua tänne mahdollisimman pian. Olen viihtynyt täällä paremmin kuin missään muussa asunnossa, ja pelkkä ajatus siitä, että vaihtaisin opiskelujen perässä paikkakuntaa, hirvittää minua oikeastaan vain sen vuoksi, että minä rakastan asua täällä. Enkä rakasta ainoastaan tätä asuntoa, vaan rakastan myös Oulua, sillä tämä kaupunki on antanut minulle niin paljon. Täällä olen käynyt läpi valtavasti asioita. Olen käynyt tässä kaupungissa lukion, saanut äärettömän ihania ystäviä, ja mikä hienointa; tässä ympäristössä minä olen vahvistunut. Täällä minusta on tullut minä. Toki olen käynyt täällä läpi myös oman helvettini, mutta kaikki menneisyyteen liittynyt painava tuska on värjäytynyt muistoissani siedettäväksi, kiitos kaikkien kauniiden, eheyttävien hetkien. Tämä kaupunki, tämä koti ja nämä ihmiset ovat hyväksyneet minut. Oulaisissa asuessani tunsin oloni nurkkaan ajetulta. Minusta tuntui sitä, että minun täytyi olla paljon hillitympi ja varjomaisempi versio itsestäni. Siksi kai osin kuihduinkin. Kun sielu ei tule ruokituksi, rapisee ulkokuorikin. Tuntuu siltä, että olen ikuisessa kiitollisuuden velassa kaikesta siitä pohjattomasta rakkaudesta ja hyväksynnästä, jota olen saanut viime vuosina osakseni. Minua liikuttaa kovasti se, miten alaston uskallan nykyään olla. Siis henkisellä tasolla. Alastomuudessa, haavoittuvaisuudessa, miksi ikinä sitä haluatkaan kutsua, piilee mielestäni hyvän siemen. Kun lasketaan kuoret, kaikki kaunis pääsee kasvamaan.

Luisuin taas vähän itse aiheesta, mutta ei se haittaa. Jatketaan taas siitä luopumisen tuskasta. Olen viime aikoina paljon pohtinut sitä, miksi minun on vaikeaa heittää repaleiset kengät menemään tai luopua jostain esineestä, jota en syystä tai toisesta voi enää käyttää. Olen pohtinut sitä, miksi joistakin ihmisistä luopuminen, tai edes ajatus toisen menettämisestä, tuntuu suorastaan tappavalta, kun taas joskus luopuminen tapahtuu siten, ettei sitä edes tajua luopuneensa. Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on juurikin tuosta turvasta. Jokainen meistä hakee turvaa elämään, jokaisella meistä on omat keinomme hakea turvallisuuden tunnetta ja jokaisella meillä on omat juttumme, mikä sitä turvaa tuo. Minulle turvaa herättää tietynlainen olemus, sellainen avoin olemus, sekä toista kunnioittava puhe. Jos joku mies erimerkiksi haukkuu minulle eksäänsä tai kiroaa viattomia lapsia, herää minussa välittömästi turvaton tunne, ja silloin minun on helppo päästää toinen menemään. Joskus eteeni on kuitenkin  tullut tilanteita, jolloin olen löytänyt samasta ihmisestä sekä turvan, että turvattomuuden. Silloin olen käyttäytynyt siten, että vuoroin työnnän ihmisen menemään ja vuoroin hyppään tuon samaisen ihmisen syliin. Esimerkkini kaltaiset tilanteet ovat kamalan vaikeita, sillä niihin liittyy niin voimakas ristiriita. Tämä ristiriita ei koske pelkästään ihmissuhteita, vaan myös esineitä ja asioita. Omistan tarvaroita, jotka saattavat herättää minussa ahdistusta, sillä ne ovat voineet olla esimerkiksi osana jotain ikävää vaihetta elämässä. Minulla on esimerkiksi päiväkirjoja, jotka minun tekisi toisinaan mieli polttaa, mutta toisaalta taas niiden lukeminen tuo minulle turvaa, sillä niiden avulla saan kosketusta menneisyyteeni. Ja minä tarvitsen sillan menneisyyteeni, jotta kykenen ymmärtämään tätä hetkeä sekä toimintamallejani. 

Toisinaan minua risoo se tosiasia, etten osaa luopua mistään, minkä koen itselleni vähänkään merkitykselliseksi. Mutta toisaalta, turha ottaa stressiä muutamasta matkassa roikkuvasta käyttämättömästä vaatekappaleesta, solmuun menneestä kaulakorusta ja käyttökelvottomista meikkisiveltimistä. Ehkä yksin asustellessani minä tarvitsen juurikin näitä "turhuuksia" ympärilleni lojumaan, jotta en kokisi olevani turvaton. Ja ehkä tietyt on-off-ihmissuhteet ovat tarkoitettuja matkalleni juuri tähän kohtaan, sillä jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee turvallista syliä silloin tällöin, vaikka tilanne sitten olisikin se, että samassa ihmisessä asuisivat sekä luopumisen tuska, että luopumiseen liittyvä helpotus. Joskus hetket, jotka ovat toiselle vain hetki muiden joukossa, voivat olla toiselle kaikki sillä hetkellä. Ja nyt minusta tuntuu siltä, että yritän imeä itseeni kaiken mahdollisen turvan, mitä ympäristöni tarjoaa. Sillä silloin kun minulla on turvallinen olo, on uuteen päivään nouseminen paljon kevyempää. 

" Muistan aina etsineeni jotain

pienenä puhuin itsekseni

puihuin mielikuvitusystäville

puhuin puille

vedelle

tähdille

minä puhuin

koska yritin saada niitä lähemmäksi itseäni

yritin löytää kaikkialta jotain

jotain sellaista

joka suojelisi minua pahalta

etäisyys on aina pelottanut minua

koska etäinen on minulle sama kuin turvaton

jos en saa kosketusta muihin

jos en saa kosketusta ympäristööni

minä katoan

jos aurinko ei syleile minua valollaan

jos tuuli ei tartu kiinni hiuksistani

jos puut eivät nyökkäile minulle kevyellä huojumisellaan

minä en ole elossa

vain tietynlainen yhteys

vain oikeanlainen kosketus

 tekee oloni turvalliseksi

turva

sitä minä tarvitsen

sitä sinä tarvitset

sitä jokainen tarvitsee"