Laatikossa - Ajatuksia suljetusta

" Kerättyinä ovat rikotut mielet tänne laatikkoon

Kukaan ei kuule näitä avuttomia ja pahan olon uuvuttamia sieluja

Huudot liimautuvat seinille sementiksi

Ja ainoa, mikä pääsee ikkunan lävitse, on yön tahmainen pimeys

Tuo pimeys ei poikkea riekaleisten sielujen mielenmaisemasta

Hoitajat ovat vain koristeita tässä laatikossa

He jakavat hetken helpotuksen purkista ja lausuvat ulkoa opetellut sanansa

He liimailevat meidän särkyneiden palasia takaisin pakoilleen

Nuo koristeet pääsevät laatikosta näytille,

mutta kaikki muu kätketään laatikon sisään

Rikotut piilotetaan, koska ajatellaan etteivät ne sovi näytille

Kuka nyt rikkinäistä haluaisi katsella?

Rikotut pääsevät näytille vain silloin, jos ne saadaan korjattua

Vain ehyet saavat poistua laatikosta

Kuka keksi sen, että rikkinäinen tulee eristää

ja piilottaa?

Ihan kuin rikkinäisellä ei olisi arvoa

Ihan kuin rikkinäinen olisi häpeä

Kaikkein pahinta on se, että rikotut

Siis ne, joita ei ehkä koskaan saada ehjäks,

jätetään laaitkon pohjalle pölyttymään,

jolloin niistä tulee entistä sopimattomampia maailmaan,

jossa vain loistoa ja eheyttä arvostetaan

Sydämeni särkyy"

(Ote päiväkirjastani. Olin kyseisen tekstin kirjoittaessani muutaman päivän aikuisosastolla.)

Tänään ajattelin kirjoittaa ajatuksia suljetusta osastosta. Aihe on minussa vahvasti tunteita herättävä, sillä koen kyseistä paikkaa kohtaan valtavaa ristiriitaa. Olin vasta varhaisteini, kun näin ympärilläni vakavasti sairaita ihmisiä. Sitä olin myös itse. Se maailma, jonka näin, oli melko traumatisoiva. En ikimaailmassa unohda sitä, kun kävelin somaattiselta osastolta psykiatrisen osaston puolelle. Kehoni oli kauhusta kankea, silmäni olivat kyyneleistä sumentuneet ja olemukseni oli kolkko ja kylmä. Kylmä kuin kuolema. Ja sitä tuntui olevan myös osasto betoniseinineen ja panssarilaseineen. 

Oli kamalan surullista kohdata ihmisiä, jotka sairastivat esimerkiksi masennusta, kakasisuuntaista mielialahäiriötä, syömishäiriötä, psykoosia tai skitsofreniaa. Oli pelottavaa nähdä, kuinka todellisuus voi muovautua aivan uudenlaiseksi, kun mieli tarpeeksi särkyy. Enkä tällä tarkoita vain psykoottisuutta, sillä samalla tavalla masennus ja syömishäiriö maalaavat todellisuuden uusiksi. Masentuneen todellisuus on usein paljon tavallsta raskaampaa, harmaampaa ja yksinäisempää. Syömishäiriöisen maailma on usein pakkorutiineja ja sairasta kontrollia täynnä. Olikin riipaisevaa nähdä kaikki se kipu, ja tajuta se tosiasia, että monella, aivan liian monella muullakin, on hirmu paha olo. Ei vain minulla.

Olinkin hitusen katkera siitä, miten olimme kaikki "kuluttamassa" elämäämme suljetulla. Tai siltä minusta tuntui. Tuntui siltä, kuin olisin heittänyt elämäni hukkaan joka päivä. Mutta samanaikaisesti en osannut, enkä uskaltanut tehdä mitään sellaista, mikä olisi edesauttanut toipumistani. Minulla ei kertakaikkiaan ollut työkaluja toipumiseen, ennen terapian alkamista. Osastolla koin hoidon omalla kohdallani olevan lähinnä rutiinien rakentamista, sekä ruoan "pumppaamista" sisään. Sellainen hoito ei itsessään tervehdyttänyt, ainakaan pääkoppaa. Lisäksi oma asenteeni hoidon suhteen oli pitkään hyvin vastenmielinen. Koin olevani aivan liian ylpeä ottamaan apua vastaan, ja saatoin suutuspäissäni repiä hoitosuunnitelmat ja olla muutenkin "kapinoiva". Kerran minut kannettiin puntarille kun en suostunut kävelemään punnittavaksi itse. Nykyään kyseinen tapahtuma naurattaa, mutta silloin, itse tilanteessa minua ei naurattanut tippaakaan. Rähisin hoitajille vastaan kuin pieni terrieri. Saatoin myös repiä nenämahaletkun irti omin lupineni, jonka jälkeen kävelin käytävällä nokka pystyssä. Hoitaja asteli minua tuolloin vastaan ja kysyi, että mikäs minulta puuttuu. Vastasin naureskellen, että nyt kaikki on niin kuin kuulukin, kiitos kysymästä. Hoitaja naurahti, mutta samana iltana letku pistettiin takaisin paikoilleen. Hoitohenkilökunta aina sanoi minulle, että kun opin kääntämän jääräpäisyyteni kapinoimisen sijaan tervehtymiseen, niin kaikki tulisi menemään hienosti. Vasta nyt vuosia myöhemmin ymmärrän mitä he tarkoittivat.

Vaikka osastoajat tuntuvat lievänä pistona rinnassa, koen niiden olleen tarpeellisia omalla tavallaan. Osastojaksot opettivat minulle suvaitsevaisuutta, ne paljastivat minulle sen, että kenen tahansa mieli voi mennä rikki. Olivat lähtökohdat minkälaiset tahansa. Osastolla sain kokea sen, miltä tuntuu menettää terveyden lisäksi myös henkilökohtainen vapaus, mikä puolestaan on saanut minut arvostamaan ulkoilmaa ja arkisia hetkiä aiempaa enemmän. Osastolla sain myös kokea sen, että minuun uskottiin. Perheeni lisäksi myös lukuisat hoitajat ja lääkärit uskoivat minuun. Vuosienkin sairaalakierteen jälkeen he uskoivat siihen, että minä paranen. He jaksoivat hoitaa minua, vaikka olin joskus aivan mahdoton. Ja vitsit, olen kiitollinen siitä. Ilman muiden uskoa itseeni, en olisi varmasti koskaan osannut alkaa itsekään uskoa itseeni. Toivon koko sydämestäni, että ihmisillä, jotka noiden kipeiden vuosien aikana kohtasin, menee nykyään paremmin. Toivon, että he ovat löytäneet oman onnensa ja vapautensta. Osan kuulumiset tosin tiedän, sillä ainakin pari ihmistä ovat kyseisiltä ajoilta jääneet pysyväksi osaksi elämääni. Ja he ovatkin ihana osa elämääni. Osasto vei minulta paljon, mutta jälkeenpäin ajateltuna antoi vielä sitäkin enemmän. Paljon enemmän. Kaikki kokemani katkeruus on vaihtunut syvään kiitollisuuteen.