Kuoleman eri sävyt
Kuolema. Tänään ajattelin kirjoittaa ajatuksistani kuolemaan liittyen. Synkkä aihe, tiedän. Mutta samalla luonnollinen ja väistämätön. Ajattelin lähestyä aihetta eri elämänvaiheideni kautta, sillä kuolema on näyttäytynyt minulle hyvin eri tavoin vuosien varrella. On ollut aikoja, jolloin olen pitänyt kuolemaa armahduksena, ja on ollut aikoja, jolloin olen nähnyt kuoleman kaikkialla ja pelännyt sitä lamauttavan paljon.
Kun isoisäni nukkui pois vuoden 2007 keväällä, kauniina aurinkoisena päivänä, tuli kuolemasta minulle mörkö. Silloin kohtasin kuoleman lähipiirissäni ja silloin oivalsin kuolemaan liittyvän lopullisuuden. Enää en saisi koskettaa, istahtaa papan polvelle, haistaa punaista tupakan tuoksua hänen vaatteistaan ja kuulla hänen lempeää ääntään. Se oli minulle kova paikka. Kyynel vierähtää poskelleni tänä päivänäkin ikävästä, sillä pystyn yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tuntemaan sen tuskan ja kivun, joka toisen poismenoon liittyi.
Kun pappa kuoli, aloin miettiä kuolemaa paljon. Kävelin usein joen äärellä ja mietin, että haluaisin astua veteen, sukeltaa ja antaa virran viedä. Halusin papan luokse, jonnekin paikkaan, jossa maalliset kivut eivät enää olisi läsnä. Suru sai minut haluamaan pois. Kehystin tuolloin kuoleman ikään kuin kultaisiin kehyksiin ja ajattelin, että kuolema olisi armahdus. Ei tarvitsisi jäädä suremaan kun rakkaat lähtevät, ei tarvitsisi kestää häpeää, ahdistusta tai mitään muitakaan tunteita, jotka lapsena ja varhaisteininä tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Minä olen aina ollut pelokas tuntemaan, tai siis kestämään tunteita. On ollut vaikeaa kohdata elämän nurjat puolet. Siksi kuolema on tuntunut minulle pakopaikalta.
Neljätoistavuotiaana seisoin peilin edessä osastolla. Minulla oli punainen vyö kädessäni. Muistan, miten täynnä itseinhoa olin katsoessani peilikuvaani. Mietin, että hyi hitto. Mietin, että noin epäonnistunut ja kamala ihminen ansaitsee kuolla. Olin itsetuhoinen, eikä anoreksian tuoma hidas itsemurha enää tuntunut riittävältä. Halusin pois. Laitoin vyön kaulalleni ja ajattelin, että näin kaiken kuuluu mennä. Mutta lopulta otin vyön pois ja purskahdin itkuun. Hakkasin peiliä nyrkilläni ja syyllistin itseäni siitäkin, etten kyennyt viemään henkeä itseltäni. Aika rajua, eikö. Vasta nyt, melkein kahdeksan vuotta myöhemmin, pystyn kirjoittamaan tästä. Kaikista pimeimmistä hetkistä huolimatta, sisimässä palava elämänjanoni piti minut elossa. Jonkin kummallisen toiveikkuuden vuoksi olen yhä elossa. Ja olen onnellinen siitä.
Viime vuosina kuolema on ollut minulle enemmän pelottava kuin "haluttu" asia. Tarkoitan sitä, että välillä tuntuu siltä kuin minulla olisi kiire elää. Minua pelottaa, etten ehdi saavuttaa mitään ennen kuolemaani. Minua pelottaa lähteä, sillä en tiedä näenkö rakkaitani enää koskaan. Haluan uskoa siihen, että kuoleman jälkeen näkisimme toisemme taivaassa. Paikassa, jossa ei ole kipuja, paikassa, jossa vain rakkaus ja suvaitsevaisuus vallitsevat. Haluan uskoa siihen, että kuolema ei olisi niin lopullinen asia, kuin se täällä maan päällä elellessä tuntuu olevan.
Vuosi sitten kuolemanpelko ohjasi elämääni. Kuolemanpelko teki elämästä hyvin ahdistavaa. Sen vuoksi tavallaan lakkasin elämästä. Kirjoitin kirjeitä päiväkirjani sivuille, järjestelin mielessäni hautajaisia ja kirjoitin asioista, joita jäisin elämässä kaipaamaan. Kirjoitin muun muassa näin;
" Jään kaipaamaan läheisiäni ja hyvän päivän tuttuja. Jään kaipaamaan rytmejä. Jään kaipaamaan sitruunan kirpeyttä ja suklaan makeutta. Auringonlaskuja- ja nousuja. Hulluja päähänpistoksia, naurun soljumista ja kyynelten virtaa. Kilpaa juoksemista varjoni kanssa. Meikittömyyden keveyttä, sekä meikin tuomaa itsevarmuutta. Jään kaipaamaan minua. Kyllä, minulla tulee ikävä minua kun lähden. Jään kaipaamaan ihmisten sylejä ja toisen kosketusta. Kuiskauksia, sanoja. Jään kaipaamaan hitaita aamuja, ja varmaan myös hitaasti edelläni tallustavia ihmisiäkin. Minä jään kaipaamaan tunteideni oksentamista sanoiksi. Huonoja tv-ohjelmia ja kitkerää kahvia. Sitä, kuinka sekaisin joistakin ihmisistä menen. Sitä, kuinka paljon rakkautta elämässäni on ollut, on yhä, ja tulee olemaan. Minä jään kaipaamaan erilaisia tuoksuja, matkustamista, lentokoneessa istumista. Bussimatkoja kuulokkeet korvilla. Sitä, kuinka ystäväni ja perheenjäseneni katsovat minua. Heidän katseessaan on taikaa, he eivät halua muuttaa minua. Mikä rikkaus. Jään kaipaamaan hauraita pakkasaamuja, usvaa peltojen yllä ja sitä, miten kauniisti hiutaleet tanssahtelevat maahan. Jään kaipaamaan ystävällisiä katseita. Jään kaipaamaan meidän Lulun valkeaa turkkia ja suloisia silmiä, hänen olemustaan. Jään kaipaamaan kaikkea, mikä on saanut minut joskus tavalla tai toisella tuntemaan. "
Enää en koe yhtä vahvaa kuolemanpelkoa kuin vuosi sitten, mutta kyllä kuolema on aina välillä mielessäni. Siihen ei oikein voi varautua, sillä elämä on ennalta-arvaamaton seikkailu. Ehkä juuri tuon arvaamattomuuden vuoksi sitä joskus pohdiskelenkin. Lyhyenä yhteenvetona voisin sanoa, että kuolema on omalla tavallaan erittäin lohdullinen asia, mutta samalla myös hurjan pelottava ja surullinen asia. Nyt täytyy vain uskaltaa elää ennen kuin kuolee. Jokainen päivä on lahja ja uusi mahdollisuus.
Kun isoisäni nukkui pois vuoden 2007 keväällä, kauniina aurinkoisena päivänä, tuli kuolemasta minulle mörkö. Silloin kohtasin kuoleman lähipiirissäni ja silloin oivalsin kuolemaan liittyvän lopullisuuden. Enää en saisi koskettaa, istahtaa papan polvelle, haistaa punaista tupakan tuoksua hänen vaatteistaan ja kuulla hänen lempeää ääntään. Se oli minulle kova paikka. Kyynel vierähtää poskelleni tänä päivänäkin ikävästä, sillä pystyn yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tuntemaan sen tuskan ja kivun, joka toisen poismenoon liittyi.
Kun pappa kuoli, aloin miettiä kuolemaa paljon. Kävelin usein joen äärellä ja mietin, että haluaisin astua veteen, sukeltaa ja antaa virran viedä. Halusin papan luokse, jonnekin paikkaan, jossa maalliset kivut eivät enää olisi läsnä. Suru sai minut haluamaan pois. Kehystin tuolloin kuoleman ikään kuin kultaisiin kehyksiin ja ajattelin, että kuolema olisi armahdus. Ei tarvitsisi jäädä suremaan kun rakkaat lähtevät, ei tarvitsisi kestää häpeää, ahdistusta tai mitään muitakaan tunteita, jotka lapsena ja varhaisteininä tuntuivat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Minä olen aina ollut pelokas tuntemaan, tai siis kestämään tunteita. On ollut vaikeaa kohdata elämän nurjat puolet. Siksi kuolema on tuntunut minulle pakopaikalta.
Neljätoistavuotiaana seisoin peilin edessä osastolla. Minulla oli punainen vyö kädessäni. Muistan, miten täynnä itseinhoa olin katsoessani peilikuvaani. Mietin, että hyi hitto. Mietin, että noin epäonnistunut ja kamala ihminen ansaitsee kuolla. Olin itsetuhoinen, eikä anoreksian tuoma hidas itsemurha enää tuntunut riittävältä. Halusin pois. Laitoin vyön kaulalleni ja ajattelin, että näin kaiken kuuluu mennä. Mutta lopulta otin vyön pois ja purskahdin itkuun. Hakkasin peiliä nyrkilläni ja syyllistin itseäni siitäkin, etten kyennyt viemään henkeä itseltäni. Aika rajua, eikö. Vasta nyt, melkein kahdeksan vuotta myöhemmin, pystyn kirjoittamaan tästä. Kaikista pimeimmistä hetkistä huolimatta, sisimässä palava elämänjanoni piti minut elossa. Jonkin kummallisen toiveikkuuden vuoksi olen yhä elossa. Ja olen onnellinen siitä.
Viime vuosina kuolema on ollut minulle enemmän pelottava kuin "haluttu" asia. Tarkoitan sitä, että välillä tuntuu siltä kuin minulla olisi kiire elää. Minua pelottaa, etten ehdi saavuttaa mitään ennen kuolemaani. Minua pelottaa lähteä, sillä en tiedä näenkö rakkaitani enää koskaan. Haluan uskoa siihen, että kuoleman jälkeen näkisimme toisemme taivaassa. Paikassa, jossa ei ole kipuja, paikassa, jossa vain rakkaus ja suvaitsevaisuus vallitsevat. Haluan uskoa siihen, että kuolema ei olisi niin lopullinen asia, kuin se täällä maan päällä elellessä tuntuu olevan.
Vuosi sitten kuolemanpelko ohjasi elämääni. Kuolemanpelko teki elämästä hyvin ahdistavaa. Sen vuoksi tavallaan lakkasin elämästä. Kirjoitin kirjeitä päiväkirjani sivuille, järjestelin mielessäni hautajaisia ja kirjoitin asioista, joita jäisin elämässä kaipaamaan. Kirjoitin muun muassa näin;
" Jään kaipaamaan läheisiäni ja hyvän päivän tuttuja. Jään kaipaamaan rytmejä. Jään kaipaamaan sitruunan kirpeyttä ja suklaan makeutta. Auringonlaskuja- ja nousuja. Hulluja päähänpistoksia, naurun soljumista ja kyynelten virtaa. Kilpaa juoksemista varjoni kanssa. Meikittömyyden keveyttä, sekä meikin tuomaa itsevarmuutta. Jään kaipaamaan minua. Kyllä, minulla tulee ikävä minua kun lähden. Jään kaipaamaan ihmisten sylejä ja toisen kosketusta. Kuiskauksia, sanoja. Jään kaipaamaan hitaita aamuja, ja varmaan myös hitaasti edelläni tallustavia ihmisiäkin. Minä jään kaipaamaan tunteideni oksentamista sanoiksi. Huonoja tv-ohjelmia ja kitkerää kahvia. Sitä, kuinka sekaisin joistakin ihmisistä menen. Sitä, kuinka paljon rakkautta elämässäni on ollut, on yhä, ja tulee olemaan. Minä jään kaipaamaan erilaisia tuoksuja, matkustamista, lentokoneessa istumista. Bussimatkoja kuulokkeet korvilla. Sitä, kuinka ystäväni ja perheenjäseneni katsovat minua. Heidän katseessaan on taikaa, he eivät halua muuttaa minua. Mikä rikkaus. Jään kaipaamaan hauraita pakkasaamuja, usvaa peltojen yllä ja sitä, miten kauniisti hiutaleet tanssahtelevat maahan. Jään kaipaamaan ystävällisiä katseita. Jään kaipaamaan meidän Lulun valkeaa turkkia ja suloisia silmiä, hänen olemustaan. Jään kaipaamaan kaikkea, mikä on saanut minut joskus tavalla tai toisella tuntemaan. "
Enää en koe yhtä vahvaa kuolemanpelkoa kuin vuosi sitten, mutta kyllä kuolema on aina välillä mielessäni. Siihen ei oikein voi varautua, sillä elämä on ennalta-arvaamaton seikkailu. Ehkä juuri tuon arvaamattomuuden vuoksi sitä joskus pohdiskelenkin. Lyhyenä yhteenvetona voisin sanoa, että kuolema on omalla tavallaan erittäin lohdullinen asia, mutta samalla myös hurjan pelottava ja surullinen asia. Nyt täytyy vain uskaltaa elää ennen kuin kuolee. Jokainen päivä on lahja ja uusi mahdollisuus.
Kommentit
Lähetä kommentti