14-vuotiaasta 24-vuotiaaksi
Seurasin kevään saapumista osaston ikkunasta
ja mietin kuolemaa
En osannut samaistua muihin nuoriin,
jotka valmistautuivat kesän tuloon intoa puhkuen
ja kaikenlaisia reissuja suunnitellen
Vartin ulkoilut tai satunnaiset kotilomatkaan eivät saaneet minua muistamaan sitä,
miltä niin sanottu normaali elämä tuntui
Samaan aikaan kun muut ikäiseni aloittivat ensimmäiset seurustelusuhteensa ja menivät kesätöihin,
minä mietin miten sietäisin olla ja hengittää omassa kehossani ja siinä ympäristössä, jonne sairauteni oli minut vienyt
Kun lopulta seitsemäntoistavuotiaana pääsin osastolta pois,
muutin ensimmäistä kertaa yksin asumaan
Noihin aikoihin vihasin itseäni varmasti enemmän kuin osastolla ollessani,
kehoni oli muuttunut paljon ja se oksetti minua
Ahmin, koska pelkäsin joutuvani osastolle takaisin
Kaikki todellisuuden ja kohtuuden rajat tuntuivat horjuvan
Pukeuduin kesäisenä hellepäivänä tuulitakkiin ja pitkiin housuihin,
katsoin aina kadulla maahan,
en pystynyt katsomaan ketään silmiin
Niin paljon häpesin sitä, mikä olin
Sain kohtauksia peiliin vilkaistessani ja tunsin, miten minun teki mieli repiä itseni palasiksi
En antanut kenenkään ottaa minusta kuvia vanhojentansseissa, enkä suostunut ottamaan ylioppilaskuvaa, sillä olisin luultavasti repinyt naamani irti kuvista
Kampaajalla käydessäni en katsonut peiliin,
ja suihkussa kävin siten etten katsonut kehoani
Inhosin kosketusta, sillä vihasin tuntea toisen kosketuksen kautta kehoni ääriviivat
Se itseinho, jota tunsin, oli jotain sellaista mitä on vaikea selittää terveen itsetunnon omaavalle henkilölle
Mutta voisin kuvailla sitä sellaiseksi puhtaaksi ja syväksi kuvotukseksi, koin olevani maailman kamalin, rumin ja hirvein ihminen
Näin itseni vähintään yhtä hirveän linssin läpi, kuin me näemme ne ihmiset, jotka ovat tehneet jotain kamalan pahaa, kuten murhanneet jonkun
Tuntuu jälkeenpäin siltä, kuin olisin vain yrittänyt selviytyä vuosikausia
Minä oikeastaan jätin elämättä teinivuoteni, jätin kokematta kaiken sen, mikä kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen
Opettelin elämään vasta parikymppisenä,
ja nyt 24-vuotiaana pakahdun ylpeydestä, koska olen kulkenut noista ajoista niin pitkän matkan
En olisi tuolloin ikinä osannut nähdä tällaista päivää, jota esimerkiksi nyt elän
Minut hyväksytään tällaisena kuin olen ja minä riitän itselleni ja niille, kenelle minun kuulukin riittää
Se on maailman paras tunne
Yhä käyn toki läpi riittämättömyyden tunteita ja toisinaan myös syviä surun tunteita, mutta se on varmaa, että minä rakastan itseäni paljon enemmän kuin rakastin kymmenen vuotta sitten
Enää en ole vihasta täyttynyt, vaan viha on muuttunut hyväksynnäksi myös epätäydellisyyttäni kohtaan
Enää en suorita elämää, vaan suorittamisen sijaan elän elämää
Niin siistiä
Kommentit
Lähetä kommentti