Yksinäisyys - Painavien huokauksien meri

 Ajattelin tänään kirjoittaa ajatuksiani yksinäisyydestä. Aloitetaan vaikka määrittelemällä kyseinen termi, yksinäisyys. Mitä se on? Miltä se tuntuu? Voiko sitä oikeastaan edes määritellä? Minulle yksinäisyys tarkoittaa painavaa tunnetta. Minulle se on sosiaalista kipua, ajelehtimista omassa kuplassa, jota ei jostain syystä kukaan ulkopuolinen kykene koskettamaan. Kukaan ei pääse niin sanotusti "sisälle". Uskallan sanoa, että minä tiedän miltä tuntuu olla yksinäinen. Tästä huolimatta, koen vahvasti, että yksinäisyys on meistä jokaiselle hyvin henkilökohtainen tunne, ajatus ja kokemus. Toisen yksinäisyys voi tuntua minulle täysin erilaiselta, kuin se yksinäisyys, jonka seurassa minä olen ollut. Tässä postauksessa tarkoituksenani ei ole siis kertoa, millaiselta yksinäisyyden kuuluisi tuntua, vaan keskityn kuvailemaan sitä yksinäisyyttä, jonka minä olen kokenut. Kelailen sitä, mikä on tehnyt minut yksinäiseksi, ja pohdiskelen sitä, miltä yksinäisyys on tuntunut eri elämänvaiheissa. Sillä olen kokenut monenlaista yksinäisyyttä.


Kaikille lienee selvää, että yksin oleminen ja yksinäisyys ovat eri asioita. Joku meistä voi viihtyä paljon itsekseen, eikä siltikään koe olevansa yksinäinen. Kun taas joku meistä voi olla päivät pitkät ihmisten ympäröimänä ja silti tuntea olevansa enemmän yksin kuin koskaan ennen. Edellä mainituissa esimerkeissä korostuukin se, että yksinäisyys on jokaisen subjektiivinen kokemus. Jos joku ihminen, jolla on laaja kaveripiiri, sanoo olevansa yksinäinen, ei tämän henkilön kokemusta voi ulkopuolisin silmin vähätellä. Yksinäisyys kun ei ole (useinkaan) sellainen asia, jonka ulkopuolinen ihminen voi nähdä. Yksinäisyys ei ole otsaan kirjoitettu, se ei roiku koruna kaulalla, eikä se näy kiharoina hiuksissa. Yksinäisyyden liekki roihuaa henkilön sisällä, joka sitä kokee ja hengittää. Vähättely ja asialla vitsailu on turhaa. Jos valmiiksi yksinäinen henkilö joutuu kokemaan vähättelyä tunteestaan, kasvaa tuo sosiaalinen kipu. Ja niin kuin alussa kuvasin, on sosiaalinen kipu minulle merkittävä palanen yksinäisyyttä. Sosiaalisella kivulla puolestaan tarkoitan sitä, että yksinäisyyden tilaa täyttävää yhteyttä kanssaeläjiin ei löydy. Tämän taustalla puolestaan voi olla sairauksia, kipuja, syrjintää, turvattomuutta, epävarmuutta tai yksinkertaista yhteenkuuluvuuden puutetta.

Itse koin ensimmäistä kertaa varsinaista yksinäisyyttä kaksitoistavuotiaana. Silloin tapahtui isoja asioita, jotka veivät minulta pois paitsi tarvitsemaani huomiota, myös palasia itsestäni. Kun oma minuus alkaa murentua maahan, sitä sulkeutuu. Tai niin minulle kävi. Ja pian myös sairastuin. Oman mielen särkyminen sai aikaan vuosia kestävän yksinäisyyden kierteen. Koen, että sairastuminen teki minusta eristäyneen varjon, joka vain leijui koulun käytävillä. Minusta tuntui siltä, kuin ihmiset olisivat kävelleet lävitseni. En ollut enää läsnä, enkä tuntenut enää olevani edes ihminen. Kun ei kykene olemaan läsnä muille, yhteys muihin väistämättä katoaa, mikä puolestaan luo tilan yksinäisyydelle. Ja kun yksinäisyydelle on luotu tila, on sitä pelottavaa lähteä täyttämään. Voisin sanoa, että yksinäisyyteen turtuu. Ja vaikka sisällä palaisikin halu olla osana jotakin, tuntea yhteyttä johonkin, voi lähelle päästäminen olla hankalaa henkilölle, joka on joskus kokenut esimerkiksi hylkäämiskokemuksen. Tällöin ihmisellä saattaa olla ennakkoajatus siitä, että kukaan ei kuitenkaan tule jäämään vierelle, miksi siis yrittää. Itselläni ainakin oli pelko siitä, ettei kuitenkaan riittäisi toiselle. Syvä arvottomuus kaivoikin yksinäisyyden kuoppaa syvemmäksi.



Toisinaan syytin itseäni siitä, miten yksin olin. Mietin, että olin teoillani ja olemuksellani ajanut ihmiset pois luotani, mutta todellisuudessa kyse ei ollut siitä. Kohdallani kyse oli sairastumisesta, ei omasta valinnasta. Sairaus valitsi yksinäisyyden puolestani, ja se sai minut tuntemaan siten, etten enää koskaan kelpaisi kenellekään. Syömishäiriön lisäksi monet muut mielenterveysongelmat voivat ajaa ihmisen yksinäiseksi. Ympärillä olevien ihmisten on usein vaikeaa saada yhteyttä ihmiseen, joka on silminnähden poissaoleva ja niin sanotusti sisäiseen maailmaansa "käpertynyt". 



Toipumisen myötä, voimien palautumisen myötä, jaksoin taas muodostaa syvempiä suhteita ihmisiin, mikä puolestaan sai minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi. Toisinaan minusta tuntui siltä, kuin en olisi koskaan yksinäinen ollutkaan. Löysin elämääni ihmisiä, joiden seurassa tunsin olevani täysi ja ehjä. Nämä ihmiset ovat yhä voimavaroistani suurin. Olen onnekas, että löysin ihmisiä, jotka saivat minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja sellaiseksi, että uskalsin olla sataprosenttisesti minä. Koen, että kun ihminen kokee oikeanlaista hyväksyntää ympäristöltään, hälvenee suurempikin yksinäisyys hiljalleen pois.



Kului  jonkin aikaa, etten tuntenut yksinäisyyttä lainkaan. Minun oli hyvä olla. Kunnes voimani jälleen hiipuivat vuoden 2016 lopulla.Tosin tällä kertaa voimien hiipumisen taustalla ei ollut syömishäiriö, vaan sairaalloinen pelko sairastumisesta. Pelkokuplaan ajauduttuani tunsin valtavaa yksinäisyyttä, vaikka minulla olikin ympärilläni ihmisiä, jotka pitivät minut kiinni elämässä. Tunsin syvää syyllisyyttä siitä, miten saatoin tuntea yksinäisyyttä siitäkin huolimatta, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka rakastivat, huolehtivat ja välittivät minusta ehdoitta. Luulenkin, että tuolloin yksinäisyys saattoi muodostua juurikin sen pohjalta, että vaikka sain rakkautta ja tukea, en osannut, enkä kyennyt antamaan mitään takaisin. Olin kuin tunteista halvaantunut, enkä pelkojeni läpi pystynyt saamaan yhteyttä kehenkään. En vaikka kuinka yritin. Tai ainakaan sellaista yhteyttä, joka olisi vienyt yksinäisyyden tunteen sisältäni.



Nykyisin olen voittanut sairauden- ja kuolemanpelon. Minulla on ihania ihmisiä ympärilläni ja kaikki on suhteellisen hyvin. Koen onnen ja ilon hetkiä päivittäin, mutta käyn läpi myös paljon kipuja, jotka liittyvät elämään yleisellä tasolla. Jokainen meistä on välillä hajalla, ja se on hyväksyttävää. Se on okei. Toisinaan saatan yhä tuntea olevani yksinäinen, aina joskus. Tällä hetkellä en tunne yksinäisyttä, vaikka yksin kynttilän valossa tätä tekstiä raapustankin. Nykyisin yksinäisyys tulee osaksi olotilaani lähinnä sen vuoksi, kun minulla ei ole elämässäni ihmistä, jonka kanssa jakaisin jokapäiväistä arkeani. Mutta uskon, että sellainen ihminen vielä jonakin päivänä rinnalleni löytyy. Tässä suhteessa olen kuitenkin onnekas, että minulla on elämässäni ystäviä, läheisiä sellaisia, jotka saavat minut tuntemaan itseni onnelliseksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja kun ihminen tuntee edellä mainittuja tunnetiloja, ei ole olemassa yksinäisyyttä.

On omituista, miten eri tavoin ja eri syistä yksinäisyys voi asettua osaksi itseä ja omaa kokemusmaailmaa. Yksin olemisen voi valita, mutta uskon, että kukaan ei loppupeleissä valitse yksinäisyyttä. Turvattomat kiintymyssuhteet, traumaattiset kokemukset ihmisistä, epäluottamus ja lukuisat muut, mahdollisesti itsestä riippumattomat asiat, saattavat laukaista surullisen yksinäisyyden kierteen. Se on valitettavaa. Vasta tällä iällä minä olen oivaltanut sen, miten valtavasti yksinäisyyttä onkaan ympärilläni. Kurkkuani puristaa ja silmiäni vetistää ajatuskin siitä, miten tänä iltanakin joku painaa päänsä tyynylle toivoen ulospääsyä riipaisevasta yksinäisyydestään. Toisinaan en kestä ajatusta siitä, että kaikki ei mene niin kuin onnellisissa saduissa. Yksinäisyyttä tulee varmasti aina olemaan, mutta se mikä on hienoa, on se että jokainen meistä voi omilla teoillaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, että olisimme vähemmän yksinäisiä, ja enemmän "yhtäläisiä".



Yritetään kysyä läheisiltämme mitä kuuluu, kysytään sitä myös itseltämme. Ei hävetä sitä, jos joskus tuntuu siltä, ettei jaksa. Kipeistä kokemuksistakin huolimatta, rohkaistaan toisiamme tervehtimään muita, ottamaan toisemme huomioon edes pienin elein. Jollekin hymy tuntemattoman kasvoilla voi keventää omaa yksinäisyyden taakkaa. Jollekin pelkkä katsekontakti riittää siihen. Yksinäisyyden taustalla on usein tunne siitä, että kukaan ei huomaa tai huomioi itseä. Tämän vuoksi moni meistä kokeekin olevansa yksinäinen jopa parisuhteessa. Muistetaan siis toivottaa sille kumppanille, ystävälle, äidille, isälle, siskolle ja veljelle hyvät yöt. Rakastetaan toisemme vähemmän yksinäisiksi. 



Sanottakoon tähän loppuun vielä se, että yksinäisyys ei ole ikuista. Ainakaan itselläni se ei ollut, vaikka yksinäisyyskuplassani saatoin ajatella niin. Minun yksinäisyyttäni lievensi se, kun oivalsin, että jokainen meistä ansaitsee ja tarvitsee rakkautta. Oli se rakkaus sitten kaverillista, romanttista tai jotain siltä väliltä. Kun päättää, että on rakkauden arvoinen, sitä alkaa huomaamatta ottaa vastaan. Koen, että tuo hyväksyntä on saanut minut uskomaan elämään eri tavalla. Vaikka maailmassa on paljon pahaa, on pahuuden takana myös paljon hyvää. Kun löytää yhteyden tuohon hyvään, yksinäisyyden kehä alkaa hälventyä. Meillä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve olla osana jotakin yhteisöä, meitä ei ole luotu olemaan yksin, uskalletaan siis rohkeasti haastaa itseämme ja murtautua läpi epävarmuuksistamme. Sosiaalinen kipu katoaa kun uskaltaa rakastua elämään. Niin minä koen.




Mukavaa alkanutta viikkoa! Muista, että juuri Sinä, olet rakkauden arvoinen.