22/03/2018 - Onnettomuus

On torstaiaamu, kello alkaa lähennellä kymmentä. Aurinko pyrkii sisään verhojen välistä. Olen puoliksi vielä unessa, kunnes kännykkäni alkaa soida rikkoen unisen hiljaisuuden. Soittaja on äiti. Ajattelen mielessäni lepuuttelevani silmiäni vielä hetken ja soittavani hänelle myöhemmin takaisin, mutta jostakin syystä käteni tarttuu puhelimeeni ja painaa vihreää luuria. " Kuule Meiju ", kuulen äidin huolestuneen ja itkuisen äänensävyn, ja säpsähdän samalla sekuntilla ylös sängystä. 

" Meidän Jonna on jäänyt auton alle ", kurkkuani alkaa puristamaan ja alan toistamaan pakonomaisesti sanaa " ei ". " Ei, ei, ei ", jankkaan niin kuin levy olisi jäänyt jumiin. " Kuolen jos Jonna viedään meiltä pois, äiti, tätä surua minä en kestä ", olen pelosta, järkytyksestä ja surusta sekaisin. Niin on koko meidän perheemme. Äiti sanoo tulevansa pian hakemaan minut, hän sanoo, että mennään yhdessä Jonnan tueksi. Unohdan sulkea puhelimen ja jatkan edestakaista ravaamistani. Itken ja huudan hysteerisesti unohtaen naapureiden olemassaolon. Kyyneleet kastelevat sylini. Harjaan hiukseni sotkuiseen jakaukseen ja juoksen hengästyneenä ulos. Lyyhistyn pihamme reunalle odottamaan ystävääni. Pian ystäväni saapuu lohduttamaan minua naapuritalosta. Hän halaa minua ja olen hetken turvassa. Turvassa painajaiselta, joka tuntuu tappavalta. 

Kelailen mielessäni viime tapaamistani Jonnan kanssa. Näin häntä keskiviikkona pikaisesti. Unohdin olla hänelle läsnä omien pelkojeni keskellä, en kysynyt, miten hänellä oikeasti menee. En ole ollut hänelle puoleksikaan yhtä hyvä kuin hän on ollut minulle. Hän on maailman kaunein sisko, kultaisin. Hänen hyvyytensä tuntuu toisinaan pakahduttavalta. Kun hän keskiviikkona lähti kahvilasta omille teilleen, hän lähetti minulle lentosuukon ovelta ja vilkutti hymyillen, hymyilin takaisin ja tunsin pelkkää rakkautta. Naurahdin itsekseni. Jonna näytti suorastaan enkeliltä suurine silmineen ja suloisine eleineen. 

Jään töihin matkatessani miettimään kohtaamistamme ja kuuntelen Keatonin " You "-nimistä kappaletta. Biisissä lauletaan suomeksi käännettynä kutakuinkin näin " jos sinun täytyy kuolla, muista että elämäsi on ollut minun elämäni paras asia ". Ajattelen sanoja kuunnellessani Jonnaa. Mietin, että ennen kuin kuolen, haluan Jonnan tietävän, miten arvokas hänen elämänsä on minulle. Vaikka laulussa puhutaan toisen kuolemasta, mietin lähinnä omaani. Mietin, että minulla tulee Jonnaa eniten ikävä kun lähden. Kun torstaiaamuna, surullisten uutisten saapuessa kelailen edellistä päivääni, kääntyvät ajatukseni kuitenkin siihen, että entä jos nuo minua kovasti liikuttaneet sanat ikään kuin valmistelivat minua tähän hetkeen. Entä jos se enkelimäisyyttä huokuva vilkutus oli viimeinen kertamme. Entä jos ne olivat meidän hyvästit. 

Mielessäni käyn läpi kaiken. Koko pienen, mutta silti niin suuren, yhteisen elämämme. Mietin, kuka lohduttaisi minua, jos Jonna vietäisiin pois meiltä. Mietin, kuka silittäisi sieluani samalla tavalla. Kukaan ei koskaan pystyisi täyttämään sitä syvän surun murtamaa tyhjiötä, jonka hänen lähtönsä minuun jättäisi. Minä hajoaisin. Niin palasiksi, etteivät edes kultaiset muistot ja aika eheyttäisi minua. Laitan Johanna Kurkelan " Ei panikoida "-nimisen laulun soimaan. Sitä Jonna käskee minun aina kuunnella, kun hän näkee minut pelokkaana. Kun kuuntelen kyseistä laulua, tunnen sisälläni paniikin ja rauhan samanaikaisesti. Sanoja kuunnellesani minusta tuntu siltä, kuin Jonna pitäisi minua kädestäni kiinni. Samalla kuitenkin pelkään, että hän irrottaa. Ajattelen, että " odota vielä hetki, tulemme pian tueksesi ". Kamalinta olisi, jos saapuisimme paikalle liian myöhään.

Veljeni ja äitini tulee hakemaan minut. En tiedä kauanko on kulunut aikaa, mutta sen tiedän, että minua pelottaa. Pelkään sulavani osaksi sairaalaan pitkää ja karun näköistä käytävää. Minulla on niin pieni olo. Tunnen, miten äitini ja veljeni ovat yhtä riekaileina kuin minäkin. Miten näin rikkinäiset jaksavat enää olla tukena. Nyt täytyy olla vahva. Kysymme eräältä hoitajalta, missä on teho-osasto. Osastoja on kaksi, mutta hoitajan silmissä roihuava haikeus tunnistaa ihmisen, ketä etsimme. Hän tunnistaa siskoni. Tietää, missä hän on. Hän sanoo aamulla nähneensä nuoren naisen, joka tuotiin auto-onnettomuuden jäljiltä teholle, ja ohjaa meidät oikeaan suuntaan. Oloni on lohduton.

Teho-osastolle saapuessa askeleet tuntuvat toinen toistaan raskaammilta. Tunnemuistoni hyppäävät vuoteen 2011, kun siskoni oli teho-osastolla eri syistä. Mietin, miten paljon tuo pieni keho ja hyvä ihminen joutuukaan kokemaan. Elämä tuntuu epäreilulta. Kun käännyn vasemmalle, näen Jonnan. Näen hänet lukuisten piuhojen ympäröimänä, hengitys tuettuna, niskatuki kaulalla, monen peiton alla. Minä romahdan. Sanon hoitajalle, että tämä tuntuu vaikealta. Sanon, että Jonna on minun kaksossiskoni, enkä kestä tätä tilannetta. Hän antaa minulle tuolin. Istahdan sille ja ihailen Jonnan kauneutta. Mietin, miten joku voikaan olla noin kaunis vakavan onnettomuuden jälkeen. Kun äiti puhuu Jonnalle, Jonnan silmäkulmasta valuu kyynel. Oloni kevenee samantien. Epätoivon tilalle astuu toivo. Tiedän, että Jonna selviää. Kyynel on merkki siitä. Hän ei ole lähdössä. Kyynel tietää elämää.

Kiitos Jonna, kiitos kun jäit. Kiitos, että olet. Rakastan sinua. Yritän jatkossa olla vähemmän impulsiivinen, enemmän kärsivällinen. Yritän jatkossa olla enemmän läsnä ja tukena. Nyt tarvitset aikaa toipua. Ja muista Jonna, että juuri Sinun elämäsi on minun elämäni paras asia. Olet ilo, et koskaan taakka. Nyt, aina ja ikuisesti.