Illan mietteitä

" Pesen pyykkiä, jotta vaatteisiini tarttuneet tuoksut eivät vahingossakaan muistuttaisi minua mistään. Ostan tulppaaneja kaupasta ja asettelen ne auringonvaloon pöydälle, ne näyttävät kauniilta. Ne näyttävät kauniilta jopa sellaisina hetkinä, kun en jaksa nähdä kauneutta missään muissa yksiöni neliöissä. Luutuan valon paljastamia pölyjä kaikkialta ja järjestän kotiani toivoen, että mieleni järjestyisi siinä samalla. Kuuntelen musiikkia, joka muistuttaa minua aina sinusta. Ihan sama, mitä laulussa lauletaan, palaa mieleni aina sinuun. Minunhan piti unohtaa sinut. Lohdutan itseäni syömällä purkillisen jäätelöä ja katsomalla sydäntä riepottelevia elokuvia. Mietin pienen elämäni aikana kokemaani tuskaa ja sitä, miten se saa minut joka kerta niin helvetin hajalle. Mietin sitä, mitä sisäiselle lapselleni kuuluu. Onkohan sisimpäni pelokas, osaako aikuinen Meiju tarjota pienelle Meijulle turvaa. Osaanko kohdella itseäni oikein, arvostaen. Miksi annan omien ajatusteni roikkua köytenä kaulallani, miksi en osaa päästää irti. Mikä surussa ja ikävässä koukuttaa. Miksi näin iloinen ihminen on sielultaan puusta pudonnut, repaleinen lehti."

Mietin usein sitä, mikä saa minut pitelemään surusta ja ikävästä niin kovin ottein kiinni. Olen ulkopuolisten silmissä usein jopa ärsyttävän nauravainen ja hilpeä, mutta räiskyvästä ja iloisesta ulkokuoresta huolimatta olen pohjimmiltani melko surunsävyinen ihminen. Pystyn kyllä tuntemaan suunnattoman suurta iloa ja käyn usein läpi vahvoja onnenhetkiä, mutta siitä huolimatta sieluni on kaihoisan surullinen. Sieluni on sekoitus viulun sulosointuja, yöllisen meren harmautta ja puiden lehtien huminaa. Minussa on paljon rikkinäisyyttä, ja koen, että vain rikkinäisyys tekee minusta ehyen. Minusta tuntuu, että suru on jo alkujaan rakennettu minuun. Tuntuu siltä, kuin melankolinen säe olisi soinut minussa pienestä tytöstä asti. Minä olen juurtunut kiinni ikuiseen ikävään. Olen ikävöinyt paitsi muita, myös itseäni ja ohitse lipuvaa elämääni. Olen ollut vuosia sivullinen omassa elämässäni. Olen surrut ja katsonut, miten aika kulkee eteenpäin silloinkin kun minä huudan jumissani apua. Luulen, että kipeimmät traumani ja syvimmät sukellukseni ovat tehneetkin surusta ja ikävästä minulle niin tuttuja asioita, etten vain kertakaikkiaan osaa, enkä välttämättä edes halua elää ilman niitä. Oikeastaan annan niille luvan jäädä minuun, sillä kyseiset tunteet eivät kuitenkaan estä minua nauramasta koviten ja iloitsemasta aidosti. Ja tärkeintä on antaa tunteiden asettua itseensä siten, etteivät ne syö tilaa toisiltaan. Jokaiselle perustunteelle on annettava oma oksansa, jotta puusta tulee kokonainen. Tai ainakin vahva rikkinäinen.

Viime aikojen rankat tapahtumat omassa elämässäni ovat pistäneet minut taas miettimään elämää syvemmin ja hieman eri kantilta. Sitä kipua, surua ja pelkoa, jota koin muun muassa Jonnan auton alle jäämisen myötä, on mahdotonta selittää. En osaa selittää sitä edes itselleni. Olen tehnyt töitä, tavannut ystäviäni, nauttinut auringonpaisteesta ja jatkanut elämääni kutakuinkin normaalisti, sillä se on ainoa asia mitä voin tehdä. Jatkaa elämääni kipeästä hetkestä huolimatta. Silti sisintäni syö ajatus siitä, miten paljon kipua ja pelkoa kyseinen tapahtuma jälleen kaivoi minuun. Minua pelottaa elää, mutta samalla olen tarpeeksi rohkea elämään. Vaikka se tarkoittaisi elämistä pelon kanssa. Minusta on kuolettavaa ajatella, että joudun joskus kohtaamaan sen hetken, etten enää saa halata perhettäni, tai mennä ystävälleni yökylään, tai syödä jäätelöä ja itkeä elokuvaa katsoessa. Minä pelkään kuolemaa, sitä elämän luonnollisinta osaa, syntymän lisäksi. Minä pelkään sitä, etten osaa tehdä oikeita valintoja. Pelkään heikkouksiani. Pelkään sitä, etten osaa olla tarpeeksi hyvä ihminen. Tänään, tällä hetkellä, minua pelottaa hyvin moni asia. Mutta oloani keventää se, kun kaiken tämän saa sanottua "ääneen". 

Mikä sinua pelottaa? Mikä sinua lohduttaa kun pelko valtaa mielesi?