Kipua - Ihmissuhteen päättyminen

Kuva ei liitty postausaiheeseen, mutta siinäpä tsekkaus mun tuoreeseen hiusväriin.

Ihmissuhteet ja niiden päättyminen. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miltä minusta tuntuu kun itselleni merkittävä ja tärkeä ihmissuhde syystä tai toisesta tulee päätökseensä. Niin on nimittäin vast'ikään tapahtunut. Pääni on pyörällä ja tuntuu siltä, että minun on pakko päästä purkamaan tätä oloa jollekin. Niinpä kirjoitan teille.


Koen henkilökohtaisesti, että jokaisella elämäämme mahtuvalla ihmissuhteella on tarkoitus opettaa jotakin. Ihmissuhteista oppii mielestäni valtavan paljon, etenkin niistä syvemmistä suhteista. Ihmissuhteet opettavat paitsi toisesta, myös itsestä. Ne opettavat sinulle sen, millaista kohtelua olet valmis vastaanottamaan ja antamaan. Ne opettavat rakkautta, kipua, sekä muita tunteita. Ne hajottavat ja kokoavat. Pitävät sinut pystyssä ja tekevät toisinaan elämästäsi helvettiä. Ne antavat, mutta myös ottavat. Ihmisillä, jotka astelevat elämääsi mitä kummallisimmissa tilanteissa - niin elämäntilanteissa, kuin tapahtumapaikoissakin - on mielestäni aina siis merkitystä. Koska koen ihmissuhteet merkityksellisiksi, olen myös kova analysoimaan niitä. Joskus analysoin kaikkea ehkä liikaakin. Kelailen mielessäni niin perhesuhteita, ystävyyssuhteita, säätöjä, kuin työsuhteitakin. Analysoin suhteita, joissa koen olevani toiselle jotakin ja joissa koen, että toinen on minulle jotakin. "Jotakin" tarkoittaa tässä tapauksessa ihmistä, joka on muodostanut kanssani jonkinlaisen tunneyhteyden. Ihmistä, josta minulla on tuntemisemme pohjalta mahdollista perustaa mielipide. Ja ihmistä, joka herättää sisälläni jotakin kallisarvoista, nimittäin vahvoja tunteita.


Ihmissuhteet liikuttavat minua. Olen valtavan surullinen, jos ihmissuhde ei toimi, vaikka kuinka yrittäisi. Olenkin joskus joutunut päättämään haitallisia ihmissuhteita, joissa olen kokenut joko suoranaista vääryyttä tai jotain sellaista, minkä myötä en ole kokenut oloani täydeksi. Jos ihmissuhteet saavat lyödyn ja tyhjän olon kerta toisensa jälkeen, on sille laitettava piste. Vaikka luopuminen onkin kammottavin asia, jonka tiedän. Olen ollut myös se osapuoli, joka on jätetty niin sanotusti laiturille nyyhkyttämään. Sellaisissa tilanteissa olo on lyöty ja sitä tulee kyseenalaistettua kaikki maan ja taivaan väliltä. Sitä miettii, miksi toisen on helppo siirtyä eteenpäin ja unohtaa minut. Aika antaa usein vastauksen muun muassa edeltäviin kysymyksiin. Aika antaa vastaukset, miksi toinen oli elämässä vain sen tietyn hetken. Aika laannuttaa suurimman tunnemyrskyn, jonka ihmissuhde jättää jälkeensä, minkä myötä alkaa nähdä, mikä tarkoitus päättyneellä ihmissuhteella oli. Ei liene yllättävää, mutta ihmissuhteen päättyminen tuntuu sitä raskaammalta, mitä tärkeämmäksi ihmisen ja suhteen kokee.


Ihmissuhde, joka minulla hiljalleen päättyi, oli minulle tärkeä. Koen, että suhde oli minulle paljon tärkeämpi kuin toiselle osapuolelle. Mutta tämä on vain minun tulkintaani ja kokemusmaailmaani. Suhteestamme tuli minulle vain muutamassa kuukaudessa yksi tärkeimmistä suhteistani. Suhde eheytti minua, ainakin aluksi. Suhteessa sain olla oma itseni alusta asti ja siinä suhteessa minulla oli hurjan hauskaa. Nauroin ja hymyilin, enkä osannut olla pitkävihainen. Siinä suhteessa koin olevani turvassa, minkä myötä paniikkioireiluni lieventyi. Mutta suhteen loppuvaiheessa, kun jo tunsin, että oltiin lähellä meidän suhteemme loppua, aloin voida huonommin. Paniikin suhteen siis. En kestänyt edes ajatusta siitä, etten enää koskaan saisi tuntea sitä lämpöä, jonka toinen sisimmässäni herätti. Nyt kun viimeiset sanat on osaltani sanottu, minusta tuntuu pahalta. Etenkin kun suhteemme päättyi aivan eri tavalla kuin olisin sen kuvitellut päättyvän. Inhoan likaisia loppuja, eikä meidän ystävyys-ihmis-mikä lie-suhde päättynyt hirvittävän kauniisti. Se päättyi juuri niin, kuin pahimmissa unissani pelkäsin. Halusin jättää puhtaan jäljen itsestäni, halusin, että toinen voisi muistella minua hymyssäsuin, eikä vastenmielisyyttä tuntien, mutta pelkään pahoin että suuttumukseni voimalla syljetyt sanat saivat minut toisen silmissä huonoon valoon. Ja olen siitä pahoillani. Olen pahoillani myös siitä, miten toisen kohtelu tuntui minussa palavana kipuna ja raivona. En koskaan ajatellut, että joku, jonka seurassa olin pohjatonta iloa täynnä, saisi minut myös pohjattoman surulliseksi ja vihaiseksi.


Jossittelu ei auta, mutta jossittelen silti. Jos voisin, sanoisin toiselle eri sanat, ja odottaisin myös toisen sanovan minulle jotain. Ottaisin mieluummin vastaan sanat "painu v******, kuin täydellisen hiljaisuuden. Nimittäin toisen hiljaisuus, vastaamattomuus ja välinpitämättömyys ovat myös vääränlaista vallankäyttöä, täysin siinä missä minun suutuspäissäni syljetyt sanatkin. Inhoan sitä, kun suhde tulee päätökseensä, mutta vielä suhteen päättymistäkin enemmän inhoan sitä, jos suhde päättyy epämääräisesti. Ilman kunnollista pistettä. Jos tehdään loppu, niin tehdään se kunnolla. Sitä minä jäin -ja jään- tältä suhteelta kaipaamaan.


Tänään töissä tärisin ja meinasin purskahtaa lohduttomaan itkuun. Eilen hypin sängyllä ja hakkasin seinää nyrkillä. Kiljuin ja itkin, ihan kuin pieni lapsi. Panikoin niin, että raajani puutuivat huonon hapensaannin vuoksi. Soitin ystävälleni ja makasin lattialla x-asennossa. Kiroilin ja toivoin kuolevani. En nyt oikeasti, mutta siltä minusta tavallaan tuntui. Minusta ihmissuhteen päättyminen tuntuu maailmanlopulta. Etenkin tällaisen suhteen, joka oli minulle maailmassa tärkeintä -tai ainakin tärkeimmästä päästä. Ja suhteen, joka päättyi niin huonosti. Käyn läpi tunteita raivon ja surun välillä. Olen rikki, mutta en tiedä olenko rikki itse suhteemme vai sen päättymisen vuoksi. Kaikesta tästä huolimatta, aika antaa minulle vastaukset siihen, miksi tämä kyseinen henkilö oli elämässäni vain ohikiitävän hetken. Tiedän, että myöhemmin jaksan surun läpi nähdä, mitä suhteemme opetti minulle itsestäni, toisesta ja elämästä ylipäänsä. Toivon kaikkea hyvää ihmiselle, jota tämä teksti koskee. Toivon, että hän pystyisi jonakin päivänä näkemään sen, mikä minua suhteessamme ja hänen käytöksessään satutti. Ja, että miksi minä annoin sisäisen hirviöni ryömiä kolostaan. Toivon molemminpuolista ymmärrystä, sitä, että voitaisiin joskus moikata kun tavataan. Ja hymyillä. 


Tiedän kuitenkin sen, että vaikka me jatkammekin teitämme erillään, tulee tämä henkilö ikuisesti olemaan osana minua ja hänellä on aina paikka sydämessäni. Koska kaikesta lopun myrskyisyydestä huolimatta, hän antoi minulle paljon enemmän kuin vei mennessään. Ja se onkin ainoa asia, joka tämän luopumisen tuskan keskellä lohduttaa.

Kiitos, anteeksi & näkemiin.