24-30.12

Täällä ollaan, pitkästä aikaa. Olen viettänyt käytännössä viimeiset puolitoista viikkoa eri ihmisten seurassa, olen ollut joko itse yötä jossain muualla tai luonani on kyläilty. Olen saanut Tampereelta parhaat ystäväni yökylään ja nähnyt myös muita ystäviäni joko kahvin tai viinin äärellä. Jouluaaton vietin äitini luona Limingassa. Limingassa oleilin pari yötä ja siellä tuli nähtyä äitin lisäksi myös siskoani sekä isoveljiäni. Lisäksi näin toisen isoveljeni lapsia pitkästä aikaa, ja voi, miten kovasti heihin ihastuinkaan. Niin söpöjä pikkuisia, että sydän pakahtuu rakkaudesta heitä katsoessa. Lapsissa on jotain niin kaunista. En tiedä onko se juttu heidän pohjattomassa aitoudessaan vai viattomuudessan, mutta sen tiedän, että lapset ovat ihania. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän lapsista niin sanotusti tykkään. 

Jouluaattona ei oikeastaan tehty mitään erityistä. Jaettiin lahjat, saunottiin, syötiin hyvin, vaihdettiin kuulumisia rakkaiden kanssa, käytiin viemässä haudalle kynttilät, katsottiin leffaa, lämmiteltiin takan äärellä ja vain oltiin. Stressasin joulua etukäteen aivan turhaan, koska minusta tuntuu että tämä joulu oli paras pitkään aikaan. Ainoa, mikä jäi harmittamaan, oli se, etten nähnyt isääni ja Lulua, sillä he viettivät joulun Oulaisissa. Mutta ehdin nähdä heitä myöhemmin. 

Minusta joulussa oli parasta huomata se, miten hyvät ja lämpimät välit minulla nykyään on äitini kanssa. Ja se, kuinka paljon paremmin tulen nyt aikuisena juttuun veljieni kanssa. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni terveen tuntuinen suhde heihin, sillä enää anoreksia tai teiniangsti eivät ole meidän välissä. Oli ihanaa sanoa kyllä ruoalle ja punaviinille, ja tulla kohdelluksi niin kuin terve nuori aikuinen nainen. Minua liikuttaa kovasti se, että meidän perheessä vallitsee niin syvä luottamus, ettei minkäänlaisia tunteita tai kuulumisia tarvitse hävetä. Ei tarvitse naamari kasvoilla esittää, vaan saa olla sitä mitä on. Rakastan perhettäni, vaikka pienenä koinkin perheemme oikeaksi sirkukseksi outojen ikäerojen ja muiden seikkojen vuoksi. Nyt aikuisena millään hassulla jutulla ei tunnu olevan merkitystä. Vain ja ainoastaan rakkaus sekä keskinäinen kunnioitus merkitsevät. On ihanaa kun kaikki menneiden vuosien häpeän ja hiljaisuuden täyttämät kuilut väliltämme ovat vihdoin kadonneet. Voidaan olla vain ihminen ihmiselle.

Toinen asia, joka on ollut ihanaa huomata näin joulunaikana, on se, miten valtavasti minulla on rakkautta ympärilläni. Olen nähnyt viime päivien aikana varmaan kymmentä eri ystävää. Hullua, että minä voin kutsua kymmentä ihmistä ystäväkseni. Ystävä on minulle käsitteenä kaveria läheisempi henkilö, sellainen, jonka edessä voin olla juuri sellainen höpsö häseltäjä kuin olen. Joskus sitä työkiireiden ja arjen tuiskujen keskellä ajattelee olevansa aivan yksin ja helvetin hukassa, mutta sitten kun tajuaa pysähtyä ja avata silmänsä, sitä huomaakin, että ihmisiä on olemassa juuri sinua varten. On ollutkin sydäntä lämmittävää huomata, miten paljon eri ihmiset ovat ottaneet minuun yhteyttä, halunneet viettää aikaa kanssani ja jakaa palan heidän elämäänsä minulle. Se on jotain niin siistiä ja koskettavaa. En tiedä mikä minulla on, mutta tänään kaikki tuntuu niin valtavan liikuttavalta. Itkettää, naurattaa, tekisi mieli kiljua ja heittää kuperkeikka. Sitä kai se on, kun vahvistuu ja astelee koko ajan kauemmaksi siitä maailmasta, jossa ei uskaltanut tuntea mitään. En vieläkään ymmärrä, miksi juuri minä sain toisen mahdollisuuden tähän kaikkeen. Olen niin kiitollinen kaikesta. Kaikesta tästä rakkaudesta, ystävieni ja perheeni sanoista ja haleista, siitä että jaksoivat nukkua vieressäni kun pelkäsin liikaa, siitä, että he eivät koskaan kommentoineet ulkonäköäni pilkaten tai halveksuen. Luojan kiitos, minulla on tällaisia ihmisiä ympärillä.

Näin viime yönä painajaista. Siinä käärme luikerteli syliini ja kietoutui ympärilleni. Se puristi minua niin, että kehoni alkoi puutua enkä saanut enää pian henkeä. Sitten heräsin, säpsähdin ja tunsin hirvittävän ahdistuksen rinnassani. En sen jälkeen saanut enää unta. Pyörin ja mietin vain kaikkea. Tuntuu siltä, että mieleni prosessoi jatkuvasti erilaisia traumoja ja niihin liittyviä tunteita, olinpa sitten unessa tai valvetilassa. Alitajuntani käsittelee niitä asioita, joita mieleni ei ehkä vielä hereillä ollessa ole valmis käsittelemään. Tai en tiedä. Mutta sen tiedän, että vaikka voin nykyään hyvin ja jaksan tehdä asioita, on minulla vielä valtavasti käsiteltävää. Minulla on yhä paljon pelkoja ja kipukohtia, jotka näkyvät käytöksessäni epävakaina päätöksinä ja paniikkikohtauksina. Lisäksi olen oivaltanut olevani katastrofiajattelija. Vaikka yleensä pyrin näkemään asioista hyvät puolet, pelkään siitäkin huolimatta aina pahinta. Jos minulle soitetaan puhelu, jossa sanotaan, että olisi kerrottavaa, niin saan melkein kohtauksen ennen kuin toinen ehtii sanoa sanaakaan. Myös töissä koen pienet mokailunikin maailmanloppuna ja soimaan itseäni siitä, jos tuotan tahtomattani pettymyksen. Näissä asioissa se sisäinen, "ankara minäni", vielä näyttäytyy. Mutta hiljaa hyvä tulee. Kaiken kaikkiaan hyvä olo. Ei täysin onnellinen, mutta hyvä. 

Ihanaa loppuvuotta sekä alkavaa uutta vuotta kaikille. <3