Pelkojen täyteinen alkuvuosi & puhumisen voima

" Elämän pelko, kuoleman pelko.

 Periaatteessa sama asia.

Molemmat estävät sua elämästä täyttä elämää.

Pelko on niin läsnä jokaisessa solussa, että pian alkaa pelätä jopa sitä että pelot häviäisivät.

Kun suljen silmät, pelkään.

Kun avaan silmät, pelkään.

Mitä jos menetän kyvyn liikkua?

Mitä jos sekoan?

Mitä jos mulla on jokin vakava sairaus?

Mitä jos jään ikuisiksi ajoiksi yksin?

Mitä jos menetän jonkun läheisen?

Apua, mä olen yks peloista rakennettu hahmo.

Ei minussa ole enää mitään muuta jäljellä kuin pelko.

Se tunteeton elämä oli sittenkin parempi.

Mä en vaan kestä tuntea.

Mä olen pelokas tuntemaan.

Nää tunteet tappaa mut."

Alkuvuosi oli minulle melko raskas. Olin kuin pieni pelokas lapsi, joka etsi turvaa ympäriltä; ihmisistä ja paikoista. Mun sydän tuntui painavalta ja olin niin ahdistunut, etten juurikaan jaksanut lähteä liikkeelle minnekään. En saanut nukuttua ja jos sattumalta sain unen, näin kammottavia painajaisia. Elimistöni oli jatkuvassa "taistele tai pakene"-tilassa. Kävin lukuisia kertoja päivystyksessä, sillä pelkäsin niin kovasti että sairastuisin vakavasti. Pelkäsin muun muassa syöpää ja liikuntakykyni menettämistä. Se pelkojen kehä, jonka mieleeni rakensin ja jota ajatuksillani ruokin, oli niin sietämätöntä etten enää osannut sanoa oliko elämän vai kuoleman pelko minussa vahvempi. Olin väsynyt siihen tunteeseen, joka minulla oli kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Luulin että pelko oli asettunut minuun jäädäkseen ja tuntuikin siltä kuin minut olisi ajettu umpikujaan. Paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, hypokondrinen häiriö. Kaikki diagnoosit tulivat muutaman kuukauden sisään ja vain sen vuoksi, että minua pelotti. Minua tavallaan ärsyttää se, että inhimilliset tunteet on heti pakko muuttaa diagnooseiksi. Ihan kuin se pelko katoaisi minusta kun voin lukea omakannasta, että minulla on taipumusta paniikkihäiriölle tyypilliseen oireiluun. Kappas. Problem solved. Tai sitten ei. Mutta toisaalta, lääkärit vain tekevät työtään. Heidän tehtävähän on löytää vastaus oireisiin ja lähteä sitä kautta etsimään apua. Minulle suurin apu kuitenkin löytyi ystävistä ja terapeutista. Ystävät saivat minut liikkeelle ja terapeuttini kanssa lähdimme purkamaan pelkojeni taustoja. Niitä asioita, jotka saivat minut tuntemaan tuota tukahduttavaa ja savuista pelkoa. Pian aloin ymmärtää sitä, mitkä tunnemuistot tai itselleni jollain tapaa traumaattiset asiat laukaisivat tuon pelon minussa. Ja niin minä aloin toipua. Tällä hetkellä olen suhteellisen vapaa peloistani.

Puhumisella on valtava voima. Koen että puhuminen on parantanut sieluani ja vahvistanut minuuttani monella tapaa. Olen käynyt melkein viisi ja puoli vuotta terapiassa, ja se on minulle valtavan arvokas asia. Kun aloitin terapian vuonna 2012, oli terapia melkoinen tabu eikä kukaan juuri huudellut, että " mäpäs lähden tästä purkamaan tuntojani terapiaan, nähdään tunnin päästä ". Mutta nykyään useat ihmiset puhuvat siitä avoimesti, mikä on hienoa. Mielestäni jokaisen olisi hyvä käydä terapiassa jossain vaiheessa elämäänsä. Ihan vain siksi, että terapiassa käyminen on hyvä, ellei jopa paras, sijoitus itseensä. Terapia on matka itseensä ja omiin syvimpiin tuntemuksiinsa, ja sen ansiosta ymmärrys sekä itseä että ympäröivää maailmaa kohtaan kasvaa roimasti. Terapia antaa -tai on antanut minulle- työkalut vaikeidenkin tunteiden kohtaamiseen. Enää kovatkaan kolaukset eivät muserra minua totaalisesti, vaan osaan käsitellä asiat siten, että pysyn kutakuinkin pystyssä. Nykyään tunnistan käytöksessäni syy-seuraus-suhteita, kuten sen, miksi käyttäydyn riitatilanteissa niin kuin käyttäydyn ja miksi saatan olla joko takertuvainen jotakuta kohtaan tai kylmä ja puolusteleva. 

Ihmismieli on kiehtova, se on ikään kuin ikuinen mysteeri. Ja vaikka herkkä  mieli tekee välillä elämästä kamalan vaikeaa, en vaihtaisi kokemuksistani mitään pois, sillä uskon siihen että kaikella, mitä elämässä kohtaamme, on tarkoituksensa.