Dancing with the sadness

 Suru. Tänään ajattelin kirjoittaa surusta. Minulle suru tarkoittaa tunnetta, joka on väriltään musta tai harmaa, se on raskas, syvä ja jollakin kummallisella tavalla myös turvallinen. Surussa on jotain sellaista, mihin on helppo jäädä ja hukkua, siihen on helppo samaistua. Olen mieltänyt surun jopa ystäväkseni yksinäisimpinä vuosinani. Suru on ollut minulle myös voima vihaa vastaan. Kun on tullut vastaan tilanteita, kuten menetyksiä, olen saattanut tuntea vihaa maailmankaikkeutta kohtaan. Olen ollut vihainen, kun minulta on viety pois jotain hyvin tärkeää. Tässä vihaisessa myllerryksessä suru on ollut se tunne, joka on yleensä voittanut vihan ja täten myös kitkenyt katkeruuden minusta. Kun antaa itselleen luvan surra asioita, vapautuu monista muista negatiivisiksi ajatelluista tunteista. Tai niin minä itse koen.

Minua ei koskaan olla mielletty erityisen herkäksi lapseksi, nuoreksi tai aikuiseksi. Mutta minä itse tiedän olevani hyvin herkkä, tai olen oivaltanut herkkyyteni ja tunteideni syyvyyden vasta pitkän terapiaprosessin kautta. Koen kuitenkin, että olen aina osannut kätkeä herkkyyteni aika hyvin muilta, sillä kovan naaman näyttäminen esimerkiksi riidellessä, on ollut minulle luontainen suojamekanismi. Ajattelin, että kun kukaan ei näe minuun sattuvan, olen voittanut. Teini-iässä minä olinkin meistä lapsista se, joka rähisi vastaan sylki lentäen ja paskoi ovet lähestulkoon irti saranoiltaan. Minä olin se, joka pisti vastaan eikä näyttänyt kyyneleitä juuri kenellekään. Itkin kuitenkin usein piilossa muilta. Koin jo lapsena tunteet hyvin vahvasti. Jos esimerkiksi sain kokeesta huonon numeron, saatoin häpeissäni ja suruissani vaeltaa lähimetsissä ja pohtia, miten voin tuoda tämän pettymyksen esille. Luulin, että petin kaikki muut, jos en pärjännyt jossain odotusteni mukaan. Ja se oli vain harhakäsitys, sillä minut on aina hyväksytty ja minua on aina rakastettu perheessäni juuri sellaisena kuin olen. Mutta tästä faktasta huolimatta "ankara minäni" on sättinyt minua ja tehnyt olostani helvettiä. Olen aina itse ollut itseni pahin vihollinen.

Syy, miksi halusin mainita kokemastani herkkyydestä, on se, että herkkyys vaikuttaa itse surun kokemiseen voimakkaasti. Herkkyys saa surun tuntumaan aivan mielettömän syvältä, riipaisevalta, kipeältä, karhealta, tummalta, ahdistavalta ja tukahduttavalta. Surun syvä tunteminen ja siihen voimakkaasti samaistuminen voi ollakin pahimmassa tapauksessa täysin hajottavaa, kun taas parhaassa tapauksessa se voi olla erittäin voimaannuttavaa. Minulla on tästä pari esimerkkiä.

Kun kohtasin lapsena ensimmäisen suuren menetyksen isoisäni poismenon myötä, en osannut suhtautua poismenon laukaisemaan suureen suruun järkevästi. Olinhan pieni lapsi, joka vasta opetteli tunteiden hyväksymistä ja vaikeista tunteista selviytymistä. Niimpä tukahdutin tuon käsittelemättä jääneen surun itsessäni, mikä myöhemmin näyttäytyi siten, että aloin siirtää tuota surua tiedostamattani ruokaan, kehoni senttimetreihin ja painon tarkkailuun. Minä koenkin tuon käsittelemättömän surun olleen suuri laukaiseva tekijä syömishäiriölleni. Ajattelin jotenkin oudosti, että koska isoisäni ei enää koskaan saisi tuntea elämän tuulta kasvoillaan, en saisi minäkään tuntea sitä. En saisi tuntea iloa, maistaa, haistaa, olla olemassa. Halusin vain haihtua ilmaan kevenevän kehon muodossa. Aloin pelätä jokaista suupalaa, sillä olin siirtänyt tukahdetun suruni lautaselle ja luulin että ottaessani tuon ruoan (eli ulkoistamani surun) sisääni, kuolisin. Kaikki tämä kuulostaa täysin järjettömältä, mutta syömishäiriö onkin aika järjetön sairaus. Kun sen käy läpi ja katsoo sitä taaksepäin, miettii usein että "mitä ihmettä, miksi noin luonnollinen asia tuntui minulle maailmanlopulta". 

Seitsemän vuotta myöhemmin menetin toisen isoisäni. Silloin olin alkanut toipua ja olin paljon aikuisempi kuin edellisen menetyksen kohdatessani. Kun tämä menetys tuli kohdalleni, päätin että tekisin jotain toisin kuin edellisen menetyksen kohdatessani. Päätin, että ottaisin tuon suuren surun syliini sen sijaan, että ulkoistaisin sen. Nyt minusta tuntui siltä, että suru ei veisi minua mukanaan eikä sairastuttaisi minua. Olin tarpeeksi vahva käsitelläkseni sen perinpohjaisesti. Ja niin minä kohtasin tuon surun, annoin sen tuntua kehossani, jokaisessa solussani. Annoin kyynelteni virrata ilman häpeää. Annoin surun vapauttaa minut menneiden vuosien kahleista. Oli uskomattoman voimaannuttavaa antaa surun tulla, mennä, muuttua kaipaukseksi. Tärkeintä surun käsittelyssä on se, ettei sitä torju. Vain hyväksymällä menetyksen ja siihen liittyvän surun, voi päästä eteenpäin. 

Molemmat isoisäni ovat minulle yhtä rakkaita, he olivat - ja ovat yhä - sankareitani, joita ihailen ja arvostan valtavasti. Molemmat ovat opettaneet minulle elämästä valtavasti. He ovat opettaneet minua ikään kuin kuolemiensa jälkeenkin, sillä ilman heidän menetyksiään en ehkä olisi oivaltanut surun käsittelyn merkitystä ja tärkeyttä. 

Tänä päivänä suru on minulle sellainen asia, jonka kanssa olen oppinut pärjäämään. Suru on minulle tuttu ja siksi myös turvallinen tunne, mutta se ei enää kitke elämänjanoani- ja iloani pois. Se ei enää tee minusta elävää kuollutta. Nykyään koenkin surun enemmän vahvistavana kuin hajottavana tunteena. Mutta täytyy muistaa, että jotta suru vahvistaa sinua, tulee suru päästää sisään, tanssittaa sitä hetki ja päästää sen jälkeen menemään. Jos suruun tarttuu liian lujasti ja liian pitkäksi aikaa, voi elämästä kadottaa helposti värit. Ja sellaista surun sumentamaa tilaa ei toivo kenellekään. 

Puhun paljon siitä, että suru tulee hyväksyä ja käsitellä, mutta miten tuota surua sitten konkreettisesti voisikaan käsitellä? Itse käsittelen surua ensisijaisesti puhumalla ja kirjoittamalla, mutta mielestäni surun voi vaikka tanssia ulos itsestään. Tärkeintä surun käsittelyssä on se, ettei lähtisi käsittelemään surua epäterveillä tavoilla, kuten syömättömyydellä tai alkoholin liikakäytöllä. Olen itse käynyt läpi sekä epäterveitä että terveitä käsittelytapoja, ja opettelen oikeastaan koko ajan sitä, miten voisin käsitellä ikävät tunteet ilman että vahingoittaisin itseäni tai kehoani siinä samassa. Surun käsittely ei missään nimessä ole helppoa, etenkin jos sen tuntee hyvin syvästi. Mutta sen käsittely on tärkeää, jotta sisäiseen maailmaan ei jäisi tunnelukkoja. 

Miten Sinä käsittelet kohtaamasi surun? Tuleeko Sinulla mieleen muita tapoja käsitellä surua, kuin tavat, jotka minä jo mainitsin?

Ihanaa viikonloppua kaikille!