Are you drunk? Or what the f*ck?
"Oot aivan sekaisin". " Mitä sä vedät kun oot tuollainen". "V*ttu sä oot kännissä".
Tässä tekstissä ajattelin pohtia hieman sitä, millainen ihminen itse koen olevani kaiken kokemani jälkeen. Pohdin myös "ääneen" sitä, mitä ihmiset saattavat minusta ehkä ajatella ilman syvempää tutustumista, sekä sitä millaisia kommentteja olen joskus saanut osakseni.
Kelataan aikaa vähän taaksepäin. Aikaan, jolloin olin kolmetoistavuotias. Tuolloin olin vastikään vajonnut syömishäiriöisen ihmisen surullisen yksinäiseen maailmaan, eikä Meijusta enää ollut juurikaan mitään rippeitä jäljellä. Koen, että juuri tuossa kriittisessä identiteetin ja minuuden rakentamisen vaiheessa sairastuessani, olin aivan totaalisen hukassa. Oletan, että jokainen teini-ikään astuva ihminen on melkoisessa myllerryksessä itsensä kanssa, mutta kun tuohon "pakkaan" sekoitetaan vielä kehityksen pysäyttävä (ainakin kehitystä hidastava) sairaus hommaa hämmentämään, niin voin sanoa ettei minulla ollut vuosikausiin hajuakaan siitä, mikä, kuka tai millainen ihminen Meiju on. Koin olevani sairauteni varjo ja ilmentymä. Koin olevani vain joku outo hahmo sairaalan käytävillä. Koin olevani riivattu, sillä saatoin käyttäytyä vanhempiani kohtaan kuin itsekontrollinsa täysin menettänyt hirviö. Koin olevani jääprinsessa, joka eläisi suljetulla osastolla ikuisesti panssarilasin lävitse tuijottaen. Tuijottaen maailmaa, joka jatkoi kulkemistaan siitäkin huolimatta etten saanut olla osana sitä. Toisin sanoen, koin olevani jotain sellaista, mitä terveen ihmisen on mahdotonta ymmärtää. Olin mielenterveydenhäiriöni vanki, enkä koskaan unohda sitä kuinka kaikki rakkaat läheisetkin sanoivat minun muuttuneen vieraaksi.
Pikainen yhteenveto tästä teini-iän muistelusta on se, että identiteettini kehitys ja muodostaminen viivästyivät vuosilla sairastumiseni takia. Samaan aikaan kun useimmat muut ikään kuin löysivät itsensä, kokivat ensimmäiset seurustelusuhteensa, tulivat varmoiksi seksuaalisesta suuntautumisestaan sekä moraalisista arvoistaan ja mieltymyksistään, oli minun kehitykseni täysin jäissä. Tai ainakin paljon muita ikäisiäni jäljessä. Toki pohdin kehitykselle tyypillisiä asioita, mutta silloin kun sairaus oli lujasti kiinni minussa, en nähnyt mitään tai ketään muuta kuin itseni ja oman pahan oloni. Vasta toipumiseni myötä aloin nostaa katsettani maasta ja oman napani ympäriltä. Kun voimani palautuivat, aloin jaksaa kiinnittää huomiota söpöihin tyyppeihin ja tuntea ihastumisen tunteita, aloin kiinnostua asioista ja pohtia arvojani. Sitä, kuka olen. Mikä minusta tuntuu hyvältä, mitä voisin tehdä isona, entä tykkäänkö tytöistä vai pojista, vai onko sillä edes väliä, entä jos rakastunkin ihmiseen, sukupuoleen katsomatta. Entä mitenkäs lihan ottaminen takaisin ruokavalioon. Ei kiitos. Olenko mä rauhallinen ja hiljaisuudessa viihtyvä tyyppi, vai onko minussa yhä jäljellä sitä höpsöä ja kovaäänistä, omille jutuille naureskelevaa tyttöä, jota oli minussa ennen kuin sairastuin. Joo, oon mä vähän tällainen apina. Onkohan mulla lupa olla tällainen, mitäköhän noikin musta ajattelee kun en olekaan niin hillitty kuin olin joskus. Vai onko sillä edes väliä mitä muut ajattelee, jos mä tykkään itse itsestäni tällaisena? Eikö olekin tärkeintä, että ei tukahduta minuuttaan jonkun roolin alle? Joo, se on tärkeää. Mä en jaksa näytellä. Aitous on kaunista. Ihana kun kaikki ollaan omia ainutlaatuisia yksilöitä. Ihonvärillä, uskonnolla tai millään sellaisella ei ole väliä, ollaan kaikki arvokkaita. Niin se on.
Kun mietin sitä, millainen tyyppi minusta on kokemuksieni jälkeen muovautunut, voin sanoa olevani ihan tyytyväinen. Tykkään siitä syvyydestä itsessäni, jonka raskaat kokemukset ovat minuun poranneet. Tykkään myös siitä, että kun olen parhaimmillani ja kun mulla on hyvä päivä, niin saan usein muutkin ihmiset nauramaan tai ainakin hymyilemään. Rakastan katsoa sitä, kun joku ystävä/tuttava tajuaa mua ja saa mun oudoista jutuista kiinni ja ehkä huvittuukin niistä. Se on sellainen tunne, jota voisin "narkata" joka päivä. Mutta sitten taas kun mulla on huono päivä ja kun mua ahdistaa, niin saatan helposti "tartuttaa" sen ahdistuksen muihin ja olla sellainen kävelevä musta pilvi. Näytän tunteeni nykyään tosi vahvasti, mutta mielestäni tunteminen on aina parempi vaihtoehto kuin tunteettomuus. Kaikki tunteet ovat mun mielestä täysin sallittuja. Välillä on okei olla hajalla, itkeä ja kirota. Se on elämää. Huonojen päivien jälkeen hyvät päivät tuntuu aina entistäkin paremmalta.
Jos jatketaan mun luonteenpiirteiden (ja vähän muidenkin piirteiden) analysoimista, niin on yksi lause, jota olen kuullut aika usein: "sä oot ihan humalassa/aineissa/sekaisin". Mitä enemmän aloin uskaltaa olla oma, hieman räiskyvä ja ehkä ajoittain ailahtelevakin itseni, sitä enemmän aloin kuulla kommentteja siitä, että vaikutan siltä kuin olisin vetänyt jotain. Ja jos sitä ei sanottu ääneen päin näköä mulle, niin olen joskus huomannut ihmisten katsovan mua vähän vinoon. Myös ääneni volyymiin on kiinnitetty usein huomiota. Olen aika isoääninen kun innostun selittämään jotain ja minulla on melko erottuva, omalaatuinen soundi äänessäni, mikä on saanut aikaan oudoksuvia ilmeitä. Olen myös joskus kuullut ääneäni haukuttavan "huumorimielessä" ja se on tuntunut pahalta. Osa on imitoinut tapaani sanoa jokin asia ääneen ja nauranut päälle. Arvaatte varmaan sanomattakin, että kyseiset hetket eivät ole olleet minulle kovinkaan mieluisia. Mietin vielä muutama vuosi sitten useinkin sitä, että voi kun minulla olisi heleä, kaunis ja tyttömäinen ääni, ja kaiken lisäksi vielä hillitympi luonne, niin olisin varmasti rakastettavampi ihminen ja kelpaisin eri tavalla.
Mutta ei, ollaan jokainen makeita tyyppejä tällaisina kuin ollaan. Onneksi en enää ajattele samoin kuin vuosia sitten. En enää oleta että minun pitäisi olla toisenlainen tai kenenkään oletuksiin mukautuva. Olen tällainen kuin olen, ja hyvä niin. Vaikka jotkut heitot ovatkin joskus tuntuneet pahalta, niin tässä hetkessä ne eivät tunnu niin musertavilta kuin hetkissä, jolloin ne on sanottu. Jos olemukseni näyttäytyy jollekin humalaisena hapuiluna tai turhan kovaäänisenä länkytyksenä, niin sitten näyttäytyy. Hyväksyn sen. Ja tiedostan olevani ajoittain epävakaa, tiedän myös mistä epävakauteni johtuu. Ja hyväksyn senkin. Olen liian kirjava toiselle, toiselle olen juuri täydellinen. Tärkeintä on että minulla on elämässäni ihmisiä, jotka eivät halua tai yritä muuttaa minussa mitään. Sanonkin aina terapiassa, että ystävät ovat eheyttäneet minut rakkaudellaan ja hyväksymällä minut elämäänsä tällaisena kuin olen. Tunnen joka ikinen päivä olevani etuoikeutettu, kun mietin niitä ihmisiä, jotka ovat mun elämään sattumalta eksyneet ja siihen jääneet. Ihmiset ympärillä ovat kuitenkin osa itsetuntoa ja se ylläpitoa. Tarkoitan tällä siis sitä, että jos lähipiirisi kommentoi sinua jatkuvasti lyttäävästi ja vähätellen, olisi tärkeää uskaltaa vaihtaa seuraa. Tärkeintä on pitää sellaiset ihmiset lähellä, jotka saavat sinut voimaantumaan, eivät murenemaan.
Ihanaa päivää teille, muistakaa että riitätte juuri tuollaisina.
Tässä tekstissä ajattelin pohtia hieman sitä, millainen ihminen itse koen olevani kaiken kokemani jälkeen. Pohdin myös "ääneen" sitä, mitä ihmiset saattavat minusta ehkä ajatella ilman syvempää tutustumista, sekä sitä millaisia kommentteja olen joskus saanut osakseni.
Kelataan aikaa vähän taaksepäin. Aikaan, jolloin olin kolmetoistavuotias. Tuolloin olin vastikään vajonnut syömishäiriöisen ihmisen surullisen yksinäiseen maailmaan, eikä Meijusta enää ollut juurikaan mitään rippeitä jäljellä. Koen, että juuri tuossa kriittisessä identiteetin ja minuuden rakentamisen vaiheessa sairastuessani, olin aivan totaalisen hukassa. Oletan, että jokainen teini-ikään astuva ihminen on melkoisessa myllerryksessä itsensä kanssa, mutta kun tuohon "pakkaan" sekoitetaan vielä kehityksen pysäyttävä (ainakin kehitystä hidastava) sairaus hommaa hämmentämään, niin voin sanoa ettei minulla ollut vuosikausiin hajuakaan siitä, mikä, kuka tai millainen ihminen Meiju on. Koin olevani sairauteni varjo ja ilmentymä. Koin olevani vain joku outo hahmo sairaalan käytävillä. Koin olevani riivattu, sillä saatoin käyttäytyä vanhempiani kohtaan kuin itsekontrollinsa täysin menettänyt hirviö. Koin olevani jääprinsessa, joka eläisi suljetulla osastolla ikuisesti panssarilasin lävitse tuijottaen. Tuijottaen maailmaa, joka jatkoi kulkemistaan siitäkin huolimatta etten saanut olla osana sitä. Toisin sanoen, koin olevani jotain sellaista, mitä terveen ihmisen on mahdotonta ymmärtää. Olin mielenterveydenhäiriöni vanki, enkä koskaan unohda sitä kuinka kaikki rakkaat läheisetkin sanoivat minun muuttuneen vieraaksi.
Pikainen yhteenveto tästä teini-iän muistelusta on se, että identiteettini kehitys ja muodostaminen viivästyivät vuosilla sairastumiseni takia. Samaan aikaan kun useimmat muut ikään kuin löysivät itsensä, kokivat ensimmäiset seurustelusuhteensa, tulivat varmoiksi seksuaalisesta suuntautumisestaan sekä moraalisista arvoistaan ja mieltymyksistään, oli minun kehitykseni täysin jäissä. Tai ainakin paljon muita ikäisiäni jäljessä. Toki pohdin kehitykselle tyypillisiä asioita, mutta silloin kun sairaus oli lujasti kiinni minussa, en nähnyt mitään tai ketään muuta kuin itseni ja oman pahan oloni. Vasta toipumiseni myötä aloin nostaa katsettani maasta ja oman napani ympäriltä. Kun voimani palautuivat, aloin jaksaa kiinnittää huomiota söpöihin tyyppeihin ja tuntea ihastumisen tunteita, aloin kiinnostua asioista ja pohtia arvojani. Sitä, kuka olen. Mikä minusta tuntuu hyvältä, mitä voisin tehdä isona, entä tykkäänkö tytöistä vai pojista, vai onko sillä edes väliä, entä jos rakastunkin ihmiseen, sukupuoleen katsomatta. Entä mitenkäs lihan ottaminen takaisin ruokavalioon. Ei kiitos. Olenko mä rauhallinen ja hiljaisuudessa viihtyvä tyyppi, vai onko minussa yhä jäljellä sitä höpsöä ja kovaäänistä, omille jutuille naureskelevaa tyttöä, jota oli minussa ennen kuin sairastuin. Joo, oon mä vähän tällainen apina. Onkohan mulla lupa olla tällainen, mitäköhän noikin musta ajattelee kun en olekaan niin hillitty kuin olin joskus. Vai onko sillä edes väliä mitä muut ajattelee, jos mä tykkään itse itsestäni tällaisena? Eikö olekin tärkeintä, että ei tukahduta minuuttaan jonkun roolin alle? Joo, se on tärkeää. Mä en jaksa näytellä. Aitous on kaunista. Ihana kun kaikki ollaan omia ainutlaatuisia yksilöitä. Ihonvärillä, uskonnolla tai millään sellaisella ei ole väliä, ollaan kaikki arvokkaita. Niin se on.
Kun mietin sitä, millainen tyyppi minusta on kokemuksieni jälkeen muovautunut, voin sanoa olevani ihan tyytyväinen. Tykkään siitä syvyydestä itsessäni, jonka raskaat kokemukset ovat minuun poranneet. Tykkään myös siitä, että kun olen parhaimmillani ja kun mulla on hyvä päivä, niin saan usein muutkin ihmiset nauramaan tai ainakin hymyilemään. Rakastan katsoa sitä, kun joku ystävä/tuttava tajuaa mua ja saa mun oudoista jutuista kiinni ja ehkä huvittuukin niistä. Se on sellainen tunne, jota voisin "narkata" joka päivä. Mutta sitten taas kun mulla on huono päivä ja kun mua ahdistaa, niin saatan helposti "tartuttaa" sen ahdistuksen muihin ja olla sellainen kävelevä musta pilvi. Näytän tunteeni nykyään tosi vahvasti, mutta mielestäni tunteminen on aina parempi vaihtoehto kuin tunteettomuus. Kaikki tunteet ovat mun mielestä täysin sallittuja. Välillä on okei olla hajalla, itkeä ja kirota. Se on elämää. Huonojen päivien jälkeen hyvät päivät tuntuu aina entistäkin paremmalta.
Jos jatketaan mun luonteenpiirteiden (ja vähän muidenkin piirteiden) analysoimista, niin on yksi lause, jota olen kuullut aika usein: "sä oot ihan humalassa/aineissa/sekaisin". Mitä enemmän aloin uskaltaa olla oma, hieman räiskyvä ja ehkä ajoittain ailahtelevakin itseni, sitä enemmän aloin kuulla kommentteja siitä, että vaikutan siltä kuin olisin vetänyt jotain. Ja jos sitä ei sanottu ääneen päin näköä mulle, niin olen joskus huomannut ihmisten katsovan mua vähän vinoon. Myös ääneni volyymiin on kiinnitetty usein huomiota. Olen aika isoääninen kun innostun selittämään jotain ja minulla on melko erottuva, omalaatuinen soundi äänessäni, mikä on saanut aikaan oudoksuvia ilmeitä. Olen myös joskus kuullut ääneäni haukuttavan "huumorimielessä" ja se on tuntunut pahalta. Osa on imitoinut tapaani sanoa jokin asia ääneen ja nauranut päälle. Arvaatte varmaan sanomattakin, että kyseiset hetket eivät ole olleet minulle kovinkaan mieluisia. Mietin vielä muutama vuosi sitten useinkin sitä, että voi kun minulla olisi heleä, kaunis ja tyttömäinen ääni, ja kaiken lisäksi vielä hillitympi luonne, niin olisin varmasti rakastettavampi ihminen ja kelpaisin eri tavalla.
Mutta ei, ollaan jokainen makeita tyyppejä tällaisina kuin ollaan. Onneksi en enää ajattele samoin kuin vuosia sitten. En enää oleta että minun pitäisi olla toisenlainen tai kenenkään oletuksiin mukautuva. Olen tällainen kuin olen, ja hyvä niin. Vaikka jotkut heitot ovatkin joskus tuntuneet pahalta, niin tässä hetkessä ne eivät tunnu niin musertavilta kuin hetkissä, jolloin ne on sanottu. Jos olemukseni näyttäytyy jollekin humalaisena hapuiluna tai turhan kovaäänisenä länkytyksenä, niin sitten näyttäytyy. Hyväksyn sen. Ja tiedostan olevani ajoittain epävakaa, tiedän myös mistä epävakauteni johtuu. Ja hyväksyn senkin. Olen liian kirjava toiselle, toiselle olen juuri täydellinen. Tärkeintä on että minulla on elämässäni ihmisiä, jotka eivät halua tai yritä muuttaa minussa mitään. Sanonkin aina terapiassa, että ystävät ovat eheyttäneet minut rakkaudellaan ja hyväksymällä minut elämäänsä tällaisena kuin olen. Tunnen joka ikinen päivä olevani etuoikeutettu, kun mietin niitä ihmisiä, jotka ovat mun elämään sattumalta eksyneet ja siihen jääneet. Ihmiset ympärillä ovat kuitenkin osa itsetuntoa ja se ylläpitoa. Tarkoitan tällä siis sitä, että jos lähipiirisi kommentoi sinua jatkuvasti lyttäävästi ja vähätellen, olisi tärkeää uskaltaa vaihtaa seuraa. Tärkeintä on pitää sellaiset ihmiset lähellä, jotka saavat sinut voimaantumaan, eivät murenemaan.
Ihanaa päivää teille, muistakaa että riitätte juuri tuollaisina.
Kommentit
Lähetä kommentti