Kulunut

Kun minä lähden,

muistan lempeästi hymyilevän täysikuun 

ja kevyen pakkasen

muistan aamun heleän tervehdyksen 

sekä illan mustan hämärän

muistan kaiken sen rakkauden, johon minut päästä varpaisiin hukutettiin

unohdan sen vihan, joka vahvempaakin viiltää

unohdan riittämättömyyteni

sillä tiedän että yritin parhaani

Kun minä  lähden,

muistan teidän lämpimät halauksenne

sen miten olette aina olleet tukenani

miten olette aina hyväksyneet minut myös kipeimmilläni

hirviömäisimmilläni 

Muistan elämän suolaisuuden

sen miten syvästi tunsin huiput ja kuilut

sen miten rakastin ja tarvitsin

sen miten luovuin ja kompuroin

sen miten puhuin ja vaikenin

Muistan elämän makeuden

sen miten lujasti saitte minut nauramaan

miten olitte pulssini silloin kun en itse jaksanut hengittää

On ollut jo pidemmän aikaa tosi tukahdutettu olo. Kaikki fyysisessä ja henkisessä olossani tuntuu painavalta. Tuntuu siltä kuin olisin umpikujassa, vaikka todellisuudessa edessäni on varmasti monta tietä avoinna. En vain pysty tällä hetkellä näkemään niitä. Mieleni on kuin melankolinen meri, täynnä lainehtivaa surua, pohjalla pelkojen muruista kasattu hiekka. Olen jollain tasolla uupunut, uupunut ennen kaikkea siihen, mitä mieleni sisällä pyörittelen. Nyt on kai aika antaa itselle lupa vain olla ja levätä, sekä suorittaa vain ne asiat, joihin voimat aidosti riittävät. Se on kaikki, mitä tällä hetkellä kykenen antamaan.

Muistetaan olla armollisia itsellemme, riitämme näin. <3