Anoreksia - Tanssi kuoleman kanssa

Pimpom, soitan ovikelloa ja haukon henkeäni hermostuneesti. Oven avaa ystävällisen oloinen hoitaja. Vierashuone on jo varattu, joten minut ohjataan neuvotteluhuoneeseen, jota koristaa toimistopöytä ja pari hassua tuolia. Istun alas ja jään odottamaan. Odotan siskoani, joka on parhaillaan syömässä. Odotan ja olen kamalan ahdistunut. En oikein tiedä, mitä minulla on vastassani.

Viimeksi näin siskoni ennen Tampereelle muuttoa. Yli kaksi kuukautta sitten. Muistan, kuinka siskoni tuli "hyvästelemään" minut juna-asemalle. Hän tuli sinne vuokseni, viimeisillä voimillaan. Hänen silmänsä olivat kuopalla, eivätkä hänen jalkansa oikein enää jaksaneet kantaa. Siskoni halaaminen tuntui siltä kuin olisin halannut pelkkää ruumista. Siltä se tuntui. Kuorelta, jonka sisällä jostain ihmeen syystä  sydän vielä jaksoi pumpata. Kun junan ovet sulkeutuivat, siskoni vilkutti minulle ja toivotti hyvää matkaa. Sisimpäni särkyi  kun katsoin häntä. Halusin vain purskahtaa itkuun, mutta pidin kaiken sisälläni. Mietin, olikohan tämä viimeinen kerta kun nähdään. Tiesin, että nyt ollaan, taas kerran, lähellä lähtöä. Myöhemmin työnsin ajatuksen pois mielestäni, niin kuin minulla on tapana. En halunnut uskoa, että tässä taas kävi näin. Syömishäiriön voima ja ote tuntuivat liian suurelta ymmärtää.

Palataan eiliseen vierailuun osastolla. Olen ollut samassa rakennuksessa aiemminkin, potilaana. Nyt olen läheisen roolissa. Osastolle, oli kyse sitten somaattisen puolen osastosta tai psykiatrian osastosta, on aina tosi raskasta mennä. Siellä ollaan niin eristyksissä maailmasta, etenkin suljetulla. Siellä sydän murenee askel askeleelta, sillä pelkästään potilaiden äänetön olemus huutaa lamauttavaa kipua. Siellä ymmärtää elämän haurauden, mielen haurauden. Kuka tahansa meistä voi mennä rikki. Oltiinpa sitten lääkärin tyttäriä tai psykologin poikia. Omat muistoni osastolla olen käsitellyt niin hyvin, että ne eivät enää hajota minua. Mutta se, mikä minut murtaa täysin, on siskoni kohtalo ja tilanne. Hän on viettänyt puolet elämästään sairaalassa, hän on kasvanut kaiken tuon kivun keskellä, mitä useimmat meistä eivät kestäisi katsoa vierestä edes viikkoa. Hän on nähnyt vallan väärinkäyttöä, sairaita lapsia ja aikuisia, kuullut lähestulkoon aina vain lohduttomia tarinoita. Toivon ja elämänhalun ylläpitämisen on täytynyt olla vaikeaa.

Kuluu jonkin aikaa, kunnes huoneen ovi aukeaa. Sisään astelee siskoni. Halataan pitkään ja sitten se alkaa, lohduton itkeminen. Siskoni kertoo, kuinka väsynyt on sairaalaelämään. Hän myös kertoo alkusyksystä, jolloin tapahtui hänen kehonsa voimakkain romahdus. Kukaan lääkäreistä ei aluksi uskonut, että Jonna selviäisi elossa. Hänen kehonsa oli lakannut suurilta osin toimimasta, niin kuin kuolevalla ihmisellä. Häntä pompoteltiin osastolta toiselle, sillä kukaan ei tuntunut haluavan ottaa vastuuta siitä, jos jotain kamalaa tapahtuisi. Jonna kertoo urheasti kokemuksistaan ja minä kuuntelen. Haluan kuulla kaiken, en halua kävellä pois. Olen paennut jo liian kauan. Jonna on aina ollut sivullinen, tarkkaileva, herkkä ja hauras ihminen. Haluan, että tuo koko elämänsä sivulliseksi itsensä kokenut, kaunis ja pohjattoman hyvä ihminen saisi äänensä kuuluviin. 

Kun Jonna puhuu kokemistaan tuntemuksista, kuoleman rajalla olemisesta, jopa toiveesta, että kaikki tämä vuosien kärsimys olisi tullut päätökseensä, sydämeni pakahtuu. Miksi minun siskollani on noin raskas olla? Miksi hän joutuu kulkemaan näin helvetillisen tien ja tuntemaan pohjattoman tuntuista lohduttomuutta? Miksi hän ei parane? Olen pahoillani siskoni puolesta.Ymmärrän, että tuollaista elämää ei jaksa loputtomiin. Tiedän, millaisen vankilan syömishäiriö ihmiselle rakentaa ja miten se tekee yksinäiseksi. 

Kaiken lohduttomuuden keskellä elää kuitenkin toivo. Toivo paremmasta. Mutta vahvasti läsnä on myös pelko, pelko siitä, milloin keho luovuttaa. Milloin tuo saatanallinen sairaus vie voimat niin, ettei pohjalta enää kyetä nousemaan. 

Läheisenä tunnen suurta surua niistä vuosista, jotka siskoni on ikään kuin menettänyt syömishäiriölle. On kurjaa, että ihmisessä, jota pohjattoman paljon rakastan ja ihailen, elää myös sairaus, jota syvästi vihaan. On sietämätöntä pelätä joka ikinen päivä, että menettää elämänsä kirkkaimman tähden. Ihmisen, jonka sisäinen kauneus pakahduttaa. Surullisinta tässä kaikessa ei kuitenkaan ole meidän perheenjäsenten kokema suru asiaan liittyen, vaan itse sairastavan suru ja kipu, kaikki se, mikä tuota sairautta niin vahvasti ylläpitää. 

Haluan puhua tästä sairaudesta uudelleen ja uudelleen, sillä anoreksiassa ei ole mitään kaunista. Toivoisin, että kukaan ei ihailisi anoreksian niin sanottuja sivuoireita, kuten sairaalloista laihuutta, sillä vaikka jokin anoreksian oire olisi jonkun mielestä ihailtava, on anoreksia sairautena hyvin ruma sairaus. Ja voin vaikka lyödä vetoa, että kun siihen sairastuu ja alkaa niin sanottu kärsimysvaihe, joka voi kestää vuosia, ei kukaan sitä itselleen tai läheiselleen toivoisi. Anoreksia riuduttaa ihmisen, syö elämänilon, haurastuttaa luut, tekee usein vanhemman näköiseksi, rikkoo sisäelimiä (kun keho alkaa syödä itseään), tekee yksinäiseksi. Anoreksia saa muut ihmiset pelkäämään. Anoreksia tappaa. Se tappaa, jos apua ei ole oikeaan aikaan saatavilla. 

Eilinen tapaaminen siskoni kanssa oli tunteellinen ja ravisteleva kokemus. Kiitos Jonna, että annoit minulle luvan puhua Sinusta tässä tekstissä. Kiitos maailmankaikkeus, että siskoni on vielä elossa. Kiitos, että siskoni on taas alkanut toipua.




" kullalla vuorattu sydän
  siksi kai se kestääkin kaiken
 kaikki ne jalkojen alta vedetyt matot
 kaikki ne iskut 
 sen pohjattoman yksinäisyyden "