Esiintymiskammo
Useamman vuoden koulun penkiltä poissa viettäneenä, olin jo unohtanut millaista on pitää ryhmätyötä luokan edessä. Kun about kahdeksankymmentä silmäparia (meidän luokalla on kolmekymmentäyhdeksän oppilasta) tuijottaa sinua ja kuuntelee hiljaa mitä sinulla on sanottavana, on paniikki varma. Kun odotan esiintymisvuoroa, jännitykseni kasvaa äärimmilleen ja toivon vain olevani jossakin muualla kuin itse siinä hetkessä.
Tänään meillä oli koulussa esitelmä, enkä muista siitä yhtään mitään. Tai muistan, mutta en muista mitään oleellista. Muistan vain sen, miten käteni hikoilivat, ääneni tärisi, kuinka unohdin hengittää ja kuinka sanat suussani menivät sekaisin. Kaikki oleellinen tieto tuntui unohtuvan sillä sekuntilla kun avasin suuni. Tunsin valtavaa epäonnistumista, vaikka halusin kovasti onnistua ja tehdä vaikutuksen. En kuitenkaan pystynyt siihen, enkä tule pystymään, ellen pääse tästä ylitsepursuavasta ja kaiken energian syövästä jännittämisestä eroon.
Koulumme opettajat ovat symppiksiä, samoin lempeästi hymyilevät ja kannustavat luokkakaverit. Sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi mieleni ei kykene vastaanottamaan ympäristöstä kantautuvaa lämmintä ilmapiiriä. Mieleni keskittyy sen sijaan vain siihen, miten tulen feilaamaan kaikkien edessä.
Olen ollut pienestä asti kova jännittämään esityksiä. Muistan esimerkiksi sen, kuinka meinasin pyörtyä 8-vuotiaana maantiedonesitelmää pitäessä. Muistan palan kurkussa ja suonissa virtaavan kauhun. Joskus olen jopa purskahtanut itkuun esityksen jälkeen, kun kaikki se valtava jännitys on purkautunut. En saa koskaan nukuttua kunnolla, jos tiedän että pidän esitelmän seuraavana päivänä. Tämä jännittäminen vaikuttaa paljon siihen, millaisena opiskelijana itseni koen. En haluaisi näyttäytyä niin ujona ja epävarmana muiden edessä, sillä en koe sisimmässäni olevani sellainen.
Ystävieni seurassa ja pienemmissä porukoissa olen aivan erilainen. Voin puhua vaikka juustohöylästä kolme tuntia. Nauran, hymyilen, otan katsekontaktia, enkä pelkää puhua kuuluvalla äänellä. Olen minä. Ehkä tarvitsen ympärilleni vain tietynlaista turvaa ja tuttuuden tunnetta, jotta kykenen päästämään puhujan ja ajattelijan itsessäni esiin. Ehkä siihen voi harjoitella. Minulla olisi paljon sanottavaa, mutta isommissa porukoissa kaikki sanottava jää vain ajatustasolle leijumaan. Silloin tuntuu kuin joku pitäisi kättä suuni edessä. Se on surullista, sillä haaveilen joskus vielä puhuvani isolle porukalle asioista, jotka koskettavat minua. Haluaisin oppia vaikuttamaan sanoilla, tehdä hyvää.
Saattaa olla, että jonkinasteinen piikittely esimerkiksi outoon ääneeni liittyen vaikeuttaa oloani, kun pitäisi ikään kuin astua muiden eteen arvosteltavaksi. Tai sitten minulla on jokin tiedostamaton trauma aiheeseen liittyen. En tiedä.
Jos jollakin teistä on vinkkejä jännityksen purkamiseen, niin kertokaa ihmeessä. Kaikki apu esiintymiskammon purkamiseen liittyen on tervetullutta. Ja toki muutakin saa kertoa, vaikka että mitä teille kuuluu? Mukavaa viikon jatkoa. <3
Tänään meillä oli koulussa esitelmä, enkä muista siitä yhtään mitään. Tai muistan, mutta en muista mitään oleellista. Muistan vain sen, miten käteni hikoilivat, ääneni tärisi, kuinka unohdin hengittää ja kuinka sanat suussani menivät sekaisin. Kaikki oleellinen tieto tuntui unohtuvan sillä sekuntilla kun avasin suuni. Tunsin valtavaa epäonnistumista, vaikka halusin kovasti onnistua ja tehdä vaikutuksen. En kuitenkaan pystynyt siihen, enkä tule pystymään, ellen pääse tästä ylitsepursuavasta ja kaiken energian syövästä jännittämisestä eroon.
Koulumme opettajat ovat symppiksiä, samoin lempeästi hymyilevät ja kannustavat luokkakaverit. Sen vuoksi on vaikea ymmärtää, miksi mieleni ei kykene vastaanottamaan ympäristöstä kantautuvaa lämmintä ilmapiiriä. Mieleni keskittyy sen sijaan vain siihen, miten tulen feilaamaan kaikkien edessä.
Olen ollut pienestä asti kova jännittämään esityksiä. Muistan esimerkiksi sen, kuinka meinasin pyörtyä 8-vuotiaana maantiedonesitelmää pitäessä. Muistan palan kurkussa ja suonissa virtaavan kauhun. Joskus olen jopa purskahtanut itkuun esityksen jälkeen, kun kaikki se valtava jännitys on purkautunut. En saa koskaan nukuttua kunnolla, jos tiedän että pidän esitelmän seuraavana päivänä. Tämä jännittäminen vaikuttaa paljon siihen, millaisena opiskelijana itseni koen. En haluaisi näyttäytyä niin ujona ja epävarmana muiden edessä, sillä en koe sisimmässäni olevani sellainen.
Ystävieni seurassa ja pienemmissä porukoissa olen aivan erilainen. Voin puhua vaikka juustohöylästä kolme tuntia. Nauran, hymyilen, otan katsekontaktia, enkä pelkää puhua kuuluvalla äänellä. Olen minä. Ehkä tarvitsen ympärilleni vain tietynlaista turvaa ja tuttuuden tunnetta, jotta kykenen päästämään puhujan ja ajattelijan itsessäni esiin. Ehkä siihen voi harjoitella. Minulla olisi paljon sanottavaa, mutta isommissa porukoissa kaikki sanottava jää vain ajatustasolle leijumaan. Silloin tuntuu kuin joku pitäisi kättä suuni edessä. Se on surullista, sillä haaveilen joskus vielä puhuvani isolle porukalle asioista, jotka koskettavat minua. Haluaisin oppia vaikuttamaan sanoilla, tehdä hyvää.
 |
| Kuva ei liity aiheeseen, mutta tänään oli niin kaunis sää, että laitetaan se piristämään pimiän keskelle. |
Saattaa olla, että jonkinasteinen piikittely esimerkiksi outoon ääneeni liittyen vaikeuttaa oloani, kun pitäisi ikään kuin astua muiden eteen arvosteltavaksi. Tai sitten minulla on jokin tiedostamaton trauma aiheeseen liittyen. En tiedä.
Jos jollakin teistä on vinkkejä jännityksen purkamiseen, niin kertokaa ihmeessä. Kaikki apu esiintymiskammon purkamiseen liittyen on tervetullutta. Ja toki muutakin saa kertoa, vaikka että mitä teille kuuluu? Mukavaa viikon jatkoa. <3
Kommentit
Lähetä kommentti