Body

Tänään ajattelin kirjoitella hieman ajatuksiani kehooni liittyen. Millainen suhde minulla on kehooni tänä päivänä? Mikä on ollut naiseksi kasvamisessa haastavinta? Mistä pidän kehossani eniten? Mistä vähiten? 

Aloitetaan vaikka siitä, millainen suhde minulla on ollut kehooni lapsena. Olen pienestä pitäen ollut melko sirorakenteinen ja suhteellisen sporttinen. Harrastin pienempänä paljon liikuntaa. Kävin vanhempieni mukana lenkeillä ja meillä oli tapana perheen kanssa käydä vähintään kerran viikossa uimassa. Harrastin viisi vuotta nykytanssia, myöhemmin zumbailin. Kokeilin kaikkea aina jalkapallosta suunnistukseen. Rakastin liikkumisen tuomaa hyvää oloa, mutta vastapainoksi rakastin myös kaikkea makeaa yli kaiken. Minua pidettiinkin perheemme, tai no varmaan koko sukumme, herkkusuuna. Olin yleensä se, joka söi irtokarkit ennen lämmintä ruokaa ja joka pystyi vetämään kaksitoista korvapuustia päivässä. 

Koen, että lapsena suhteeni kehooni oli melko tavanomainen. Viihdyin kehossani, enkä häpeillyt sitä. Pystyin herkuttelemaan hyvällä omatunnolla ja jaksoin tehdä asioita. Se riitti minulle. En lapsena oikeastaan miettinyt, että olisinpa pienempi tai isompi, tai että olisipa minulla suuremmat huulet ja pienempi nenä. Olin hyvä niin. Kaikki muut asiat merkitsivät minulle aina pajon kokoani ja ulkonäköäni enemmän. Tunsin oloni omalla tavallani kauniiksi. Tiesin jo pienenä, etten ollut klassisen kaunis. Olin mielestäni persoonallisen kaunis. Rakastin hiuksiani, jotka olivat silloin vahvat ja kiiltävät. Pidin myös kapoisista jaloistani ja raajojeni pituudesta. 

Kun sairastuin, noin 13 vuoden iässä, muuttui tietysti myös suhde kehooni. Muistan elävästi sen, kuinka peiliin katsoessa kaikki se aiempi lempeys itseään kohtaan muuttui  puhtaaksi vihaksi. Oksetin itseäni, halusin tappaa sen ihmisen, joka peilistä katsoi. Tunsin niin valtavaa vastenmielisyyttä itseäni katsoessa. Olin vihainen itselleni kaikesta. Siitä, miten käyttäydyin. Siitä, mitä ajattelin. Siitä, miten olin ja hengitin. Sairastuessani kaikki muuttui silmänräpäyksessä, enkä oikein vieläkään osaa tajuta, kuinka ihminen, jolla oli aiemmin niin hyvä suhde itsensä kanssa, muuttui täysin päinvastaiseksi. Syömishäiriö sai minut pitämään nenääni liian suurena, silmiäni väärän värisinä, poskiani aivan liian lihavina, reisiäni pursuavina ja vatsaani valtavana. Ja mitä luisemmaksi muutuin, sitä suuremmaksi itseni koin. Oloni oli lihavampi kuin koskaan, vaikka puntarin lukema vain keveni. Kävin puntarilla kymmenen kertaa päivässä ja mittailin kehoani sormillani ja mittanauhalla. Olin vihainen itselleni, jos join vesilasin liikaa.

Syömishäiriöön sairastuneena maailmani muuttui tosi yksinäiseksi. Oli helppoa vihata ja sääliä itseä, kun oli niin yksinäinen ja rikki. Suhteeni kehooni ja ylipäänsä elämään oli tosi sairas. Päiväkirjat teiniajoilta ovatkin aika hurjaa luettavaa. Olen nähnyt itseni uskomattoman väärin, ja kaikki, siis joka ikinen asia, on pyörinyt pahimpina sairausvuosina vain oman napani ja sen pirullisen sairauden ympärillä. Sairaus vihelteli tahtia ja minä tanssin sen mukana. Kuinka surullista.

Vasta ravitsemustilani korjaannuttua tarpeeksi, aloin nähdä maailmassa muutakin kuin sairauden kasvot ja oman tuskan. Samalla kun ravitsemustilani korjaantui, parani myös suhde kehooni hiljalleen. Tai no. Ei aivan.

Syy, miksi sanon "ei aivan", on se, koska toipumiseeni on liittynyt myös ahmimisjakso, jolloin kehoni muuttui melko rytinällä. Silloin olin tosi umpikujassa ja vihasin ja häpesin kehoani. Mutta kun kaikki nestepöhö ja ylimääräinen turvotus tasaantui, ja kun aloin syödä säännöllisemmin, niin oikeastaan sen jälkeen suhde kehooni muuttui vihan sijaan lempeämmäksi.

Kehoni asettui biologiseen painoon kunnolla muutama vuosi sitten, ja koen, että tässä painossa viihdyn varsin hyvin. En tosin tiedä yhtään, paljonko painan, mutta sitä minun ei tarvitsekaan tietää. Näen peilistä, että voin hyvin, ja se riittää. Jaksan liikkua ja käydä töissä. Kehoni toimii niin kuin pitääkin. Syön kun minulla on nälkä ja saatan herkutella joka päivä jonkin verran. En kiellä itseltäni mitään. Vaatteet istuvat minulle hyvin ja koen oloni sopivan naiselliseksi. En ehkä ole enää niin sporttinen kuin lapsena, mutta pidän siitä, eikä kehoni tietenkään kuulukaan enää näyttää lapsenomaiselta. Nautin siitä, että olen kasvanut naiseksi ja että enää luut eivät paista läpi rinnastani. 

Jos pitäisi sanoa, mistä asiasta olen epävarmin kehossani, vastaisin hymyni. Hymyäni en ole koskaan pitänyt erityisen kauniina ja sen vuoksi olenkin usein vähän vakavan näköinen kuvissani. Lisäksi ihoni on tällä hetkellä melko huonossa kunnossa, sillä minulle on aikuisiällä puhjennut akne. Toivon, että oikeanlaisen hoidon avulla saan ihoni taas voimaan hyvin, sillä se vaikuttaa suuresti itsetuntooni.

Eniten kehossani pidän puolestaan silmistäni, tatuoinnestani ja kehoni mallista. Silmissäni on kaunis sävy ja syvyys. Tatuointini ovat minulle tärkeitä, sillä olen käynyt ottamassa tatuoinnit minulle rakkaiden ihmisten kanssa ja niihin liittyy itselleni tärkeitä oivalluksia tai tunteita. Kehoni malli on mielestäni sopusuhtainen, pidän siitä, että olen pienikokoinen, mutta terveen näköinen ja vahva. 

Minulla on arpia, ihoni on kaukana täydellisestä, huuleni ovat melko kapeat, silmäni ovat suuret, hymyni on kummallinen, raajani ovat pitkät, hiukseni ovat kaukana siitä kunnosta, millaiset ne olivat ennen värjäämistä ja sairastumista, mutta kaikesta tästä huolimatta, minä olen minä ja minä riitän. Jokainen meistä on upean ainutlaatuinen, jokaisella meistä on oma ainutlaatuinen tarinamme ja jokainen meistä on kaunis ja riittävä sellaisenaan. Muistetaan olla kilttejä toisiamme arvostellessa. Muistetaan olla kilttejä myös itseämme arvostellessa.

Pakko vielä sanoa kiitos keholleni, joka on kestänyt paljon vuokseni. Kiitos rakas kehoni, että olet kestänyt kaikki kipeimmätkin vaiheeni ja pitänyt minut elossa. Kiitos, että et luovuttanut silloinkaan, kun mieleni halusi luovuttaa. Kiitos, että olet sellainen kuin olet.

Haha, minulla on paljon päiväkirjakirjoituksia, joissa kiitän milloin ihmisiä, milloin kehoani, niin pakko tännekin jakaa pienet kiitokset ja haastaa samalla teidätkin kiittämään kehoanne kaikesta, mitä olette kehonne kanssa kokeneet. 

<3: Meiju