Hetki ennen kuin lähdit

"Vain muutama viikko sitten olit nauravainen ja täynnä elämää,

aivan kuin luonto kevääseen kääntyessään

Ajattelin pärjäämisesi olevan itsestään selvää, olethan tavattoman sitkeä,

 kuin aavikon kuivuuden keskelle puhkeava kukkanen

Kuullessani voimiesi äkisti heikenneen, ajattelin sen olevan vain väliaikaista,

niin kuin muuttolintujen matka etelään talven ajaksi

Ajattelin sinun vielä nousevan vuoteeltasi,

aamuauringon mukana säihkyen

Mutta kun kohtasin sinut pitkästä aikaa kasvotusten, tajusin tilanteen luonteen

Elämä silmistäsi oli jo karkaamaisillaan

Ja hauras, mutta aina kovin ystävällinen hymysi, kuiskasi minulle viimeiset hyvästit

Hyvästit saavat minut aina kauhun valtaan, 

Sillä tiedän, mitä viimeiset hyvästit tarkoittavat

Sinun kohdallasi ne tarkoittavat sitä, 

etten enää tässä elämässä saisi halata sinua tuntien olevani turvassa kaikelta pahalta

Etten saisi haistaa tupakkaa iholtasi ja naurahtaa sille, miten kylmän järkevästi suhtaudut vaikeisiinkin asioihin

Olet käynyt läpi maanpäälliset helvettisi ja taivaasi, ja olet antanut anteeksi kaikille

Olet antanut anteeksi itsellesi

Tyyneytesi on suorastaan tarttuvaa

Enkä haluaisi antaa sinun mennä

Kiitos rakas isoisä, että olet katsonut minua aina ylpeydellä

Jopa silloin, kun olen ollut häpeästä ja inhosta täyttynyt

Rakastan Sinua."

Yllä olevan tekstin kirjoitin reilu kolme vuotta sitten tavattuani isoisäni sairaalassa hänen voimiensa heikennyttyään. Hän menehtyi vain pari viikkoa tämän kirjoitukseni jälkeen. Haikeaa ajatella, että olen saanut halata isoisääni ihan liian kauan aikaa sitten. Kuolemaan ei jotenkin koskaan totu, sillä se on niin lopullista ja jäljelle jää aina vain suunnaton ikävä sekä rakkaat muistot. Tänä vuonna menetin mummoni ja kymmenen vuotta sitten menetin toisen isoisäni. Hurjaa, miten nopeaa aika juoksee. 

Jokaisen läheisen menettäminen on ollut minulle omanlainen prosessinsa, mutta se, miten menettäminen on vaikuttanut minuun aikuisiällä, on hyvin erilaista kuin se oli lapsena. Ehkä se johtuu osin siitä, että lapsena en osannut hyvästellä samalla tavalla. En saanut sanottua oikeita asioita, enkä oikein edes halunnut uskoa kuolemaan. Lapsen maailmassa liitin kuoleman lähinnä elokuviin, sillä halusin sulkea kyseisen asian realiteeteistani. Muistan yhä kuinka lapsena ajattelin, että jos kuolema jonkun kohdalle osuisi, minä lähtisin ensimmäisenä. Ajattelin etten kestäisi surra läheisteni lähtöä, sillä kultakalalemmikin kuolemakin tuntui maailmaa järisyttävältä. Vaikka olin vahvatahtoinen ja kovapäinen lapsi, niin herkkyys minussa näkyi vahvasti juurikin menettämisen pelon kautta. Olen jälkeenpäin myös miettinyt, että lapsuuskin oli niin sanotusti vaikeaa "menettää". Haaveilin siitä, että voisin leikkiä ikuisesti ja turvautua aina muihin, pelkäsin valtavasti vastuuta ja sitä, millainen maailma on leikkien ja mielikuvitusmaailman ulkopuolella. Mutta niin sitä vain oppii pikkuhiljaa aikuisuudesta ja vastuustakin nauttimaan. Ihanaa että elämä kantaa, vaikka siihen mahtuukin välillä kohtuuttoman suurta surua.