Minä ja hän - Kaksosuus

Tänään ajattelin kirjoitella kaksosuudesta. Millaista oli kasvaa kaksosena? Koenko vertailua välillämme? Millaisena koen kaksosten välisen yhteyden? Miltä tuntui kun molemmat sairastuimme? Millaista oli siirtyä itse elämässä eteenpäin, kun toinen kävi vielä läpi omaa helvettiään? Millainen suhteemme on nykyään? Kaksosuuden risut ja ruusut? 

Ennen kuin aloitan, pakko vielä mainita, että postaus tulee olemaan täysin omiin tuntemuksiini ja näkemyksiini perustuva. Voi siis olla, että siskoni on nähnyt ja kokenut osan asioista toisin.

Aloitetaan vaikka siitä, millaista oli kasvaa kaksosena. Minä ja Jonna ollaan jo pienestä pitäen oltu hyvin omanlaisia persooniamme. Minä olen aina ollut meistä kahdesta se suorasukaisempi ja riehakkaampi tapaus. Jonna puolestaan on ollut jo lapsesta saakka kauniilla tapaa herkkyytensä ulos näyttävä, pohjattoman kiltti ja harkitsevainen ihminen. Koinkin pienenä vahvaa suojelunhalua Jonnaa kohtaan, sillä ajattelin, että hänen ääretöntä hyväntahtoisuuttaan olisi helppoa käyttää hyväksi. Jos joku loukkasi siskoani, olin valmis pitämään hänen puolensa. Minua aina sattui paljon enemmän se, jos joku satutti Jonnaa, kuin se, jos joku loukkasi minua.

Minä ja Jonna tultiin lapsena erittäin hyvin toimeen. Viihdyttiin samoissa kaveriporukoissa ja oltiin samalla luokalla niin esikoulussa, alakoulussa kuin yläasteellakin. Meillä oli upea keskinäinen kunnioitus ja yhteys. Sellainen, mitä ei voi selittää kenellekään. Rakastettiin katsoa lastenohjelmat yhdessä, leikittiin barbeilla tuntikausia, hypittii trampoliinilla iltamyöhään, liikututtiin samanlaisista asioista ja riideltiin rakkaudella. Oli ihanaa kasvaa kaksossiskon kanssa, sillä meidän ei koskaan tarvinnut tuntea yksinäisyyttä. Aina löytyi leikkikaveri ja ihminen, jonka viereen pystyi käpertymään kun oma sänky tuntui liian kolkolta. Oltiin Jonnan kanssa tavallaan erottamattomat, mutta viihdyttiin välillä myös erillään. 

Kaksitoistavuotiaana kaikki meidän elämässä muuttui, kun Jonna joutui sairaalaan ensimmäistä kertaa. Sairaus oli muuttanut asumaan siskooni, eikä kukaan meidän perheessä vielä tuolloin ymmärtänyt, mikä oli vialla. Kukaan ei voinut käsittää, miten elämämme muuttui niin hauraaksi ja surulliseksi silmänräpäyksessä. Tuolloin suhteemme Jonnan kanssa muuttui radikaalisti. Tai sanotaanko niin, että suhteemme koki kolauksen. Tyhjyys toisen silmissä teki myös minun oloni tyhjäksi. En enää osannut tuntea iloa, sillä kotimme ilmapiiri oli niin murheellinen. Koko elämätön elämämme pyöri vain työn, koulun ja sairaalakäyntien ympärillä. Unohdimme perheenä olla toisillemme aidosti läsnä. Aloimme suorittaa elämää, jotta selviäisimme tuskasta, jonka siskon ja tyttären sairastuminen aiheutti. Surullista, mutta ymmärrettävää.

Siskoni ollessa sairaalassa, myös minä aloin tajuamattani sairastua. Kun vanhempamme olivat Oulussa Jonnan luona, aloin muodostaa omanlaisia  rutiinejani yksinäisyyttäni täyttämään. Sairastuessa realiteetit hämärtyvät melko pian nälkiintymisen ja pakkoajatusten seuraksena, niin kävi myös minulle, enkä enää saanut mitään otetta siitä, mikä toiminnassani oli tervettä ja mikä sairasta. 

Kuukaudet kuluivat ja siskoni pääsi vihdoin kotiin. Ei tosin terveenä, vaan entistä kipeämpänä. Sairaalaympäristö ja osastolla säilössä pitäminen eivät tuoneet Jonnalle terveyttä, sillä kukaan ei vuonna 2008 osannut hoitaa syömishäiriötä. Raju väite, mutta perustan sen omiin kokemuksiini. Tuolloin anoreksia, bulimia ja ahmimishäiriö olivat henkilökunnalle melko vieraita, kyseisistä sairauksista tiedettiin vain se, että ne ovat psykosomaattisia ja melko järjenvastaisia sairauksia. Sairauden hoito perustui lähinnä oireiden kitkemiseen. Kun keskityttiin kitkemään pois oireita, kuten kehon mittailua ja syömättömyyttä, unohdettiin hoitaa sitä mikä oireita ylläpiti, eli itse sairautta. Siitä mielestäni johtuikin se, ettei tuloksia syntynyt kuin hetkellisesti. 

Jonna

Kun Jonna palasi kotiin, mikään ei ollut ennallaan. Oltiin molemmat uppouduttu omiin mustavalkoisiin maailmoihimme, emmekä enää osanneet nauraa ja iloita. Perheen yhteiset ruokahetket olivat vain kaukainen muisto, sillä se vähä, mitä siskoni kanssa enää söimme, söimme huoneissamme seisoen. Kävimme vuorotellen lenkillä ja puntaria kulutimme kymmeniä kertoja päivässä. Emme osanneet tuntea lempeyttä itseämme kohtaan, emmekä juuri toisiammekaan kohtaan. Vihasimme toistemme sairautta, mutta rakastimme Meijua ja Jonnaa sairauden takana. Se aiheutti valtavaa ristiriitaa, sillä halusimme olla toistemme puolella ja olla toistemme parhaita ystäviä, mutta koska inhosimme sitä, kuinka vihaisia, surullisia, värittömiä, ilmeettömiä ja kipeitä meistä oli sairauden myötä tullut, emme enää osanneet rakastaa toisiamme samalla tavalla. Tuntui siltä, kuin meitä olisi kahden sijaan ollut neljä paikalla. Tuntui siltä, kuin olisimme katsoneet joka päivä toistemme hidasta itsemurhaa. Muistankin kuinka eräänä iltana puhuimme Jonnan kanssa siitä, että entä jos toinen meistä ei enää nousisikaan ylös. Pelkäsimme molemmat toistemme menettämistä, ja niin pelkäsivät varmasti myös vanhempamme. 

Meikä 15v.

Sairaalaan jouduttiin vuoden 2009 joulukuussa. Viikonlopun tarkkailun jälkeen meidät laitettiin eri huoneisiin odottamaan psykiatriselle osastolle pääsyä. Siitä alkoi vuosien mittainen tie erossa toisistamme. Meitä hoidettiin useilla eri osastoilla ja viisitoistavuotiaina meitä hoidettiin Kokkolan syömishäiriöklinikalla. Silloin oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun olimme yhtä aikaa samassa paikassa hoidossa. Jälkeenpäin rohkenen sanoa, ettei meidän hoitomme samassa paikassa toiminut. Minä olin sairaana kova vertailemaan, mikä teki parantumisesta yhdessä mahdotonta. Koen myös, että tarvitsimme välimatkaa oppiaksemme sen, keitä me olemme ilman toista"puoliskoa". Erossa kasvaminen on loppujenlopuksi opettanut ja antanut paljon. Meistä molemmista on kasvanut omanlaisia nuoria naisia, joilla on eri kiinnostuksenkohteita, unelmia ja tavoitteita. Opetetaan erilaisuudessamme toisillemme  paljon. Minä opetan Jonnalle heittäytymistä ja rohkeutta olla oma itsensä, Jonna puolestaan opettaa minulle harkitsevaisuutta ja rauhoittumista. Jonna on meistä se luontoihminen. Hän nauttii luonnon tarjoamasta rauhasta ja kauneudesta. Minä taas olen kaupunki-ihminen ja viihdyn pienen hälinän keskellä. Jos Jonna saa päättää, hän yleensä viekin minut kävelylle rantaan tai muualle luontoon, kun taas minä tykkään viedä Jonnan joko kahville tai ostoksille.

Vaikka suhteemme Jonnan kanssa muuttui suuresti sairastumisen ja osastojaksojen myötä, pidimme yhteyttä puhelimitse ja vaihdoimme kuulumisia. Lähetimme toisillemme kuvia hetkistä, jotka halusimme toistemme kanssa jakaa välimatkasta huolimatta. Välillä toisen pahaa oloa oli kuitenkin mahdotonta kuunnella ja katsoa oman helvetin keskellä. Kun oman rakkaan siskonsa näkee koomassa, lääkittynä, maahan kivuista tuupertuneena tai muuten vain käsittämättömän hauraana, tuntuu siltä ettei elämässä ole mitään järkeä. Olen käynyt siskoni kuoleman läpi satoja kertoja mielessäni, olen huutanut ja kironnut menettämisen tuskaa, olen rukoillut ja ollut toisen puolesta polvillani. Tiedän, että Jonna on tehnyt samaa minun vuokseni, vaikka oma kipeä polkuni on ollut silminnähden helpompi kuin Jonnan polku.

Kaikki edellä mainittu on vaikuttanut väistämättä suhteeseemme. Se, että olemme olleet useita kertoja lähellä toistemme menettämistä, on saanut meidät ymmärtämään elämän haurauden. Olemmekin nykyään läheisempiä kuin aikoihin, vaikka erona aiempaan on se, että minä olen parantunut syömishäiriöstä ja siskoni toipuminen on yhä kesken. 

Minulta kysyttiin, että tunnenko kateutta sitä kohtaan, että Jonna on yhä sairas. Jos kysymyksen siis oikein tulkitsin. Tähän voin rehellisesti vastata, että en millään tasolla tunne kateutta toisen sairastamista kohtaan. Miksi tuntisin kateutta siitä, että toinen elää kipeässä kuplassa, josta ei vielä ole täysin päässyt vapauteen. Tiedän hyvin millaista on sairastaa syömishäiriötä, enkä toivoisi sitä pahimmalle vihollisellenikaan. En myöskään ole kateellinen siitä, että toinen on minua paljon laihempi, sillä sairaanlaiha keho ei tervehtyneen ihmisen näkökulmasta ole kaunis. Tai jokainen meistä on tietysti kaunis sellaisenaan, mutta en pidä ihailtavana sitä, että keho on nälkiintymisen ja pahan olon tuotos ja kuva. Olen äärettömän onnellinen, että minä selvisin ja että voin nykyään hyvin. Enkä enää koskaan halua palata sairaaseen mailmaan, sillä kyseisellä maailmalla ei ole mitään tarjottavaa minulle. Mieluummin koen elämän tunteineen kokonaisvaltaisesti. Kateuden sijaan tunnenkin surua siskoni puolesta. Olen surullinen siitä, että Jonna on kärsinyt syömishäiriöstä yli puolet elämästään. Olen surullinen, sillä tiedän miten yksinäinen ja itseinhon täyteinen maailma syömishäiriöisen maailma on. Mutta kaikista epätoivon hetkistä huolimatta, minä uskon siskoni toipumiseen ja rakastan ja tuen häntä ikuisesti parhaani mukaan. 

Jonna on minun silmissäni maailman kaunein ihminen sisältä ja ulkoa. Hän on kuin enkeli. Jonna on aina omista vaikeuksistaan huolimatta ollut muille tukena ja turvana. Hän ei ole katkeroitunut siitä, mitä elämä on häneltä vienyt pois. Hän on täynnä vilpittömyyttä ja aitoa ystävällisyyttä. Jonna on erityisen lahjakas taiteessa, hänen maalauksensa ja piirrustuksensa ovat upeita. Hän kuvittaa tunteet ja minä sanoitan, tässäkin asiassa täydennämme toisiamme. Hän on ihminen, jonka edessä voi laskea kaikki muurit. Jonnan olemuksessa on jotain hyvin vapauttavaa. Jonnan silmistä paistaa valtava määrä kipua ja patoutuneita kyyneleitä, mutta kaiken tuon sumun taustalla on valtavasti toivoa ja riemua, joka vain odottaa irti pääsyään.

Kiitos Jonna, että sain kirjoittaa näin rehellisen postauksen meidän elämästä. Kiitos Jonna, että olet minun paras ystäväni, tuomitsematon kuuntelijani, sielunsiskoni, maanpäällinen enkelini ja ihminen, jolta olen saanut oppia -ja jolta tulen varmasti vielä oppimaan- valtavan paljon. Odotan intoa ja kärsivällisyyttä täynnä, että sinä toivut ja että pääset vihdoin elämään täyttä elämää. Sellaista elämää, jonka Sinä aidosti ansaitset. Toivon että opit rakastamaan ja arvostamaan itseäsi, sillä olet kaiken mahdollisen rakkauden ja arvostuksen arvoinen. Kiitos, että et ole luovuttanut, vaikka olet nähnyt oman pohjasi aivan liian monta kertaa. Silti olet jostain saanut voimaa jatkaa. Olet ihailtava. On maailman siisteintä olla siskosi.


Lyhyenä yhteenvetona voisin tästä kaikesta sanoa, että kaksosuudella on puolensa. Siinä on paljon hyvää, mutta myös paljon haasteita, sillä oman kaksosensa puolesta on ainakin meidän tapauksessa joutunut käymään läpi myös ne elämän nurjat ja kipeät tunteet ja puolet. Mutta kaikista kuopista huolimatta rakastan sitä yhteyttä, mikä meillä on syntymästä saakka ollut. Tiedän, että siskoni on aina pyytämättäni minun puolellani  -ja toisinpäin. Olemme toistemme suurimmat kyyneleiden ja naurun kirvoittajat. Olemme toistemme haastajat ja tukijat. Olemme kaksi eri ihmistä samankaltaisella sielulla. 


(Postauksen kuvat ovat vuosilta 2011-2012, lapsuuskuvia lukuunottamatta. Kaikista varhaisimmilta sairauden ajoilta ei ole juurikaan kuvia. Kuvien tarkoitus ei ole provosoida, vaan lähinnä näyttää ripaus siitä, kuinka onnettomalta hymykin näyttää mielen ja kehon voidessa pahoin.)