Yksi tanssi vielä

Kuka keksi tuollaisen kamalan sairauden,

joka ensin toiseen käteen tarttuu,

hetken sitä keinuttaa,

eikä enää irti päästäkään

Ote on luja,

se varmistaa ettet enää kättäsi ylös saa 

Pian se tarttuu toiseenkin käteen,

siihen, joka kahvikupin ylähyllyltä nappaa

siihen, joka vielä iloisena vilkuttaa

siihen, joka kaunolauseitakin kirjoittaa

Se kuin painoksi käsiin jää,

kuiskaa "maata kohti saat vain kurkottaa",

Eikä se enää koskaan halua irrottaa

Tanssi myös ilman käsiä sujuu,

jaloilla voi kevyesti parkettia pitkin liitää,

ympäri pyörähtää,

ilmaan hypähtää,

lopuksi niiata

Sairaus ei kuitenkaan tanssista piittaa,

ja niin se asettelee  jalkojenkin päälle painavaa viittaa 

Se vie voimat ja liikkeen,

tanssin ja juoksun,

lauteille nousun, 

pyörällä polkemisen,

kävellen vaihtuvat maisemat,

tietynlaisen vapauden

Se on viekas ja salakavala,

pyytämättä se ranteeseen tarttuu ja polvelle istahtaa

Hankala kaiken surun keskeltä ymmärtää,

 mitä sillä on asiaa?

Miksi se toisen ovesta sisään hiipii,

eikä sitä toisen ovella koskaan näy?

Sairaus kehosta kotinsa tekee ja tanssin siitä hiljalleen vie,

mutta sielun, järjen, tunteiden, ajatusten ja minuuden luota pois käy sen tie

Se ikään kuin lehdet oksilta pudottaa,

mutta juuria se ei hurjimmilla tempuillakaan kiinni saa

Se ei koskaan, ikinä, milloinkaan vie pois Sinua.