Jotain hyvää
Psyyke toimii omituisesti. Siis ainakin minulla. Olen viimeisen puolentoista viikon aikana kirjaillut mielessäni dramaattisia jäähyväisiä, olen itkenyt silmät päästäni ja istunut lyyhistyneenä kylpyhuoneen lattialla (missäs muuallakaan sitä surra kannattaisi). Olen kirjoittanut ajatuksiani ylös ja lukenut päiväkirjamaisia tekstejä tietokoneeni kätköistä, olen yrittänyt saada selvyyttä tähän nykytilassani vallitsevaan sekasortoon. Olen juonut muistini pois ja katunut sitä tietysti seuraavana päivänä.Olen käynyt lenkillä ja vetänyt salilla treenin ajatellen mielessäni, että kyllä tästä vielä noustaan. Hitto soikoon. Olen unohtanut syödä -ja kun olen ollut tarpeeksi pyörtymispisteessä, olenkin syönyt vähän liikaa. Olen ylianalysoinut kaikkea, romantisoinut kaikkea, dramatisoinut kaikkea, kironnut kaikkea, ollut pirun onnellinen kaikesta. Olen ollut niin tyhjä ja täysi samaan aikaan, että en yhtään osaa sanoa, miltä huominen näyttää. Käyn läpi valtavan syviä tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin.
Viikko sitten, kun minulle tärkeä suhde mureni palasiksi sillä tavalla, että paluuta takaisin "meiksi" ei enää ollut, saapui olotilaani omituinen sävy. Kun menettää ihmisen, jota rakastaa syvästi ja jonka kanssa homma ei kuitenkaan järjen valossa toimi, muuttuu jokin itsessä pysyvästi. Sitä on ikään kuin pakko kohdata "karu todellisuus" rakkauskuplan sijaan. Inhoan tällaisia tilanteita, joissa järki on vain pakko laittaa tunteiden edelle. Sitä salaa toivoo, että tunteet riittäisivät. Sitä toivoo, että tunteet olisivat aina se eheyttävä liima, joka korjaisi kaiken ja pitäisi kaiken kauniin kasassa. Mutta täytyy kai vain hyväksyä, että elämä ei toimi niin. Ei ainakaan minun kohdallani.
On outoa, että ihminen, joka oli vahvasti läsnä elämässäni yli vuoden ajan, muuttuukin pian muistoksi. Toivon, että aika muovailee muistosta lämpimän ja hyvän, ja että kaikki kipu meidän muistoon liittyen unohtuu. Menettäminen on minulle aina äärimmäisen vaikeaa, sillä siinä joutuu kohtaamaan myös oman hylätyksi tulemisen pelkonsa, sekä pohjattomalta tuntuvan ikävän. Mutta toisaalta taas, menettäminen opettaa paljon. Se auttaa kohtaamaan omia syvimpiä haavoja ja kenties käsittelemään niitä, ja sitä kautta se auttaa myös eheytymään ja tekee näin ollen ihmisestä aiempaa vahvemman. Surulla ja ikävällä on outo voima, sillä kyseisten tunnetilojen siivittämänä elämään löytyy usein myös uusia toivon ja ilon sävyjä. Ne eivät ehkä tule kohdalle heti, mutta voin jo nyt tuntea positiivisen muutoksen sisälläni. Tiedän, että näin kaiken kuuluikin mennä. Tämä menetys antaa meille molemmille lopulta jotain hyvää. Kun tämä tietynlainen suruaika on ohitse, elämä näyttää varmasti taas eri tavalla kirkkaalta.
Viikko sitten, kun minulle tärkeä suhde mureni palasiksi sillä tavalla, että paluuta takaisin "meiksi" ei enää ollut, saapui olotilaani omituinen sävy. Kun menettää ihmisen, jota rakastaa syvästi ja jonka kanssa homma ei kuitenkaan järjen valossa toimi, muuttuu jokin itsessä pysyvästi. Sitä on ikään kuin pakko kohdata "karu todellisuus" rakkauskuplan sijaan. Inhoan tällaisia tilanteita, joissa järki on vain pakko laittaa tunteiden edelle. Sitä salaa toivoo, että tunteet riittäisivät. Sitä toivoo, että tunteet olisivat aina se eheyttävä liima, joka korjaisi kaiken ja pitäisi kaiken kauniin kasassa. Mutta täytyy kai vain hyväksyä, että elämä ei toimi niin. Ei ainakaan minun kohdallani.
On outoa, että ihminen, joka oli vahvasti läsnä elämässäni yli vuoden ajan, muuttuukin pian muistoksi. Toivon, että aika muovailee muistosta lämpimän ja hyvän, ja että kaikki kipu meidän muistoon liittyen unohtuu. Menettäminen on minulle aina äärimmäisen vaikeaa, sillä siinä joutuu kohtaamaan myös oman hylätyksi tulemisen pelkonsa, sekä pohjattomalta tuntuvan ikävän. Mutta toisaalta taas, menettäminen opettaa paljon. Se auttaa kohtaamaan omia syvimpiä haavoja ja kenties käsittelemään niitä, ja sitä kautta se auttaa myös eheytymään ja tekee näin ollen ihmisestä aiempaa vahvemman. Surulla ja ikävällä on outo voima, sillä kyseisten tunnetilojen siivittämänä elämään löytyy usein myös uusia toivon ja ilon sävyjä. Ne eivät ehkä tule kohdalle heti, mutta voin jo nyt tuntea positiivisen muutoksen sisälläni. Tiedän, että näin kaiken kuuluikin mennä. Tämä menetys antaa meille molemmille lopulta jotain hyvää. Kun tämä tietynlainen suruaika on ohitse, elämä näyttää varmasti taas eri tavalla kirkkaalta.
Kommentit
Lähetä kommentti