Kun joulusta tuli surujuhla

On joulukuu ja jouluaattokin lähestyy kovaa vauhtia. Ihmiset ovat koristelleet kotinsa jouluhenkeen sopivaksi, ja ulkona kävellessä ikkunoista sekä parvekkeilta kantautuvat valomeret saavat sydämen huokailemaan. "Niin hurjan kaunista". Lumi maassa saa kaipaamaan pohjoisen pakkasiin, ja ajatus siitä, että pian näkee perhettä, tuntuu hyvältä. Heitä on ollut jo ikävä. 

Mutta joulussa ja koko tässä ajassa on myös se toinen puoli. Joulu on yhdessäolon kulta-aikaa ja miellän joulun vahvasti perhejuhlaksi. Ja meidän perheemme on  niin sanotusti rikki, ollut jo parin vuoden ajan. Se tekee joulusta omalla tavallaan surujuhlan. Se, että vanhemmat viettävät joulunsa eri osotteissa, ja se, että meidän Lulu ei ole enää tänä jouluna meidän kanssamme, tuntuu riipaisevalta. Se saa tällaisen aikuisenkin ihmisen suremaan. Sisäinen lapseni ehkä kaipaa vielä niitä perhejouluja, kun kodissamme tuoksuivat piparit, musiikki soi, Lulu viipotti menossa mukana, ja kun pienen, mutta niin rakkaan perheemme voimin availimme illan hämärtyessä lahjat. Kaipaan sitä, kun rakkaus liimasi kaikki aina yhteen, vaikeista ajoistakin huolimatta. 

Olemme myös siskoni kanssa viettäneet useat joulut eri osotteissa, ja sekin tekee mielestäni kaihoisan. Jonna on elämäni tärkein ihminen, ja toisinaan tuntuu sietämättömältä sisäistää se, miten erillään toisistamme olemme kasvaneet ja eläneet. Tunteekohan Jonna minua, aikuista Meijua? Entä tunnenko minä siskoani, ehdinkö koskaan oppia tuntemaan? Sairaudet, välimatkat ja tietynlaiset kahnaukset ovat saaneet turhan suurta sijaa elämässämme, ja se oleellinen on toisinaan unohtunut. Aikaa ei voi pysäyttää, täytyy oppia elämään sen mukana ja muistuttaa itseä siitä, mikä todella on tärkeää; rakkaus ja rakkaat.

Tänä jouluna parhain lahja olisi nähdä koko perhe yhdessä, edes pienen hetken verran. Pelkästään tuon lauseen kirjoittaminen saa minut murtumaan. Minusta tuntuu siltä, että aina jouluna sisäistän sen, miten kaikki asiat ovatkaan muuttuneet. Elämä on niin hauras.

Kun elän täällä Tampereella omaa elämääni, unohdan hetkeksi juureni. Täällä Tampreella ystävät ovat ikään kuin "perheeni", heille jaan kaiken, mitä käyn läpi. Ja sitten kun matkaan pohjoiseen, saan aina sellaisen "ahaa"-elämyksen, että täällähän minulla on myös perhe. Perhe, joka ei ole täydellinen, mutta perhe, joka on rakkainta ja siisteintä tässä maailmassa. 

Ehkä täytyy vain päästä siitä ajatuksesta irti, että juuri perheen hajanaisuus tekisi joulusta surujuhlan. Ehkä kaikesta hajanaisuudesta ja säröistä huolimatta, joulusta voi vielä oppia löytämään sen taian, joka joskus aikoinaan tuli vahvemmin vastaan. Ehkä kaikki aukeaakin uudella tavalla, kun rohkenee kurkistaa suruverhon taakse ja sisäistää sen, että kaiken kuulukin olla juuri näin. Kaiken kuuluukin olla näin rikkinäisen eheää juuri meidän kohdalla.