Vuosi 2019
Ajattelin kirjoitella vähän ajatuksiani kuluneeseen vuoteen liittyen, vaikka sitä onkin vielä pari viikkoa jäljellä. Kulunut vuosi on ollut siinä mielessä erikoinen, että en oikeastaan osaa jakaa sitä tiettyihin ajanjaksoihin, vaan koko vuosi on ollut ikään kuin sellaista " epämääräistä ajelehtimista ". Vuosi on näyttäytynyt ulospäin ehkä sellaisena paikoillaan junnaamisena, mutta sisäisessä maailmassani on samaan aikaan tapahtunut paljon. Sisäinen maailmani on saanut aivan uudenlaiset värit, sillä olen kohdannut itseäni muiden ihmisten ja maailman kautta hyvin erilaisissa sävyissä. Olen kyseenalaistanut kaikkea aiempaa syvemmin ja yrittänyt ymmärtää syvimpienkin epätoivon hetkien merkityksen. Olen epäonnistunut useita kertoja monessa minulle merkityksellisessä asiassa, mutta myös vahvistanut uskoani siihen, että ihmisarvoni ei määräydy suoritusten ja saavutusten kautta. Elämä ei saisi olla suorittamista, eikä sen tarvitsisi olla pelkkää selviytymistä. Elämästä pitäisi myös osata nauttia ja siitä tulisi löytää syvempi merkitys, vapaus sekä omanlainen onnellisuus.Tai ainakin itse koen näin. Toki tietynlainen suorittaminen on osa tätä "juttua", mutta sen ei saisi antaa olla kaiken perusta ja mittari.
Minä kadotin tämän vuoden aikana -hyvin varhaisessa vaiheessa- tietynlaisen ilon tekemiseen. Melkein jokainen aamu, johon sain herätä, tuntui siltä, kuin olisin herännyt selviytymään taas uudesta päivästä. Kadotin ilon, joka minulla vielä oli viime vuonna menossa mukana. Eräs ihminen sanoi minulle herättelevästi, että aiemmin minä valaisin jokaisen huoneen ilollani, mutta viime aikoina kaikki on ollut toisin. Olen ollut poissaoleva ja vähemmän minä. Edellä mainittujen sanojen kuuleminen toisen henkilön suusta kirpaisi. Se kirpaisi, sillä jokainen sana oli niin totta. Jokin minussa muuttui tämän vuoden aikana, minä kadotin itseni. Sisälläni tuntui olevan käsittämätön määrä sellaista selittämätöntä surua. Ehkä ripaus vihaakin. Olin vihainen itselleni kaikesta siitä, mitä minusta oli tullut. Kun katsoin itseäni peilistä, näin epäonnistujan. Huonon siskon, tyttären ja ystävän. Kävinkin tosi syvissä vesissä itseni kanssa ja mietin alkuvuodesta sitä, että olisi parempi, jos minä vain lakkaisin olemasta. Enkä edes ymmärtänyt, mistä kaikki nuo tummat ajatukset tulvivat sisään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna syy kaikkeen tuohon pahaan oloon piilee luultavasti vaativassa minässäni, sillä olen aina ollut itseäni kohtaan tosi ankara. Joka kerta kun epäonnistun asettamissani vaatimuksissa, lamaannun. Ja niin kävi pitkälti myös tänä vuonna; epäonnistuin, lamaannuin ja väsyin lopulta yrittämään. Ajauduin negatiiviseen ajatusten karuselliin ja kadotin ilon tekemiseen, kuten oppimiseen. Kun ihminen kadottaa ilon, katoaa myös motivaatio. Ja tsädääm, noidankehä on valmis.
Vaikka vuosi onkin ollut pääasiassa harmaata ajelehtimista ja selviytymistä, on siihen mahtunut myös paljon hyvää; pieniä ilonhetkiä, ripaus romantiikkaa, kauniita ja vilpittömiä sanoja, sekä liikunnan ilon löytymistä. Vuosi on myös muistuttanut minua siitä, että vaikka käynkin välillä äärettömän pimeissä paikoissa mieleni sisällä, on minulla voimaa nousta sieltä pimeydestä ylös ja kohdata valo. En luovuta. Eteenpäin mennään, vaikka askeleet olisivat hatarat.
Kuluneessa vuodessa kaikista parhainta ovat kuitenkin olleet ihmiset sekä heidän pyyteetön tukensa. En tiedä mitä sellaista olen tehnyt, että ansaitsen näin paljon rakkautta elämääni. Olen ollut kaikkea muuta, kuin rakastettava, mutta silti ihmiset ovat tarjonneet minulle syliään, tukeaan ja lämpöään. He ovat olleet läsnä ja kuunnelleet pahaa oloani. He ovat jakaneet kanssani asioita ja antaneet minulle perspektiiviä asioihin. He ovat ottaneet minut vastaan kaikessa keskeneräisyydessäni ja hyväksyneet minut huonoinakin hetkinä. He ovat kestäneet mielialanvaihteluitani ja epävakauttani. Jokainen lähipiiristäni ansaitsisi mitalin. Olen niin onnekas ja kiitollinen.
Ensi vuonna toivoisin olevani hieman kokonaisempi, jotta voisin antaa rakkaimmilleni edes ripauksen kaikesta siitä hyvästä takaisin, mitä olen itse saanut. Toivon terveyttä, rakkautta, arkisia ilonaiheita, opintojen etenemistä, sekä seikkailuja.Toivon, että opin lisää armollisuutta, hyväksyntää ja kärsivällisyyttä. Toivon, että saan osan vanhasta Meijusta takaisin, sen osan, joka tuo ilonsa mukana huoneeseen ja joka rakastaa elämää niin vahvasti, että se ei jää keneltäkään huomaamatta.
Odotan innolla joulua sekä tulevaa vuotta, odotan innolla sitä, mitä elämä vielä minulle haluaa opettaa ja näyttää.
Kiitos valoistasi ja varjoistasi vuosi 2019, olkoon vuosi 2020 meille kaikille lempeä.
Minä kadotin tämän vuoden aikana -hyvin varhaisessa vaiheessa- tietynlaisen ilon tekemiseen. Melkein jokainen aamu, johon sain herätä, tuntui siltä, kuin olisin herännyt selviytymään taas uudesta päivästä. Kadotin ilon, joka minulla vielä oli viime vuonna menossa mukana. Eräs ihminen sanoi minulle herättelevästi, että aiemmin minä valaisin jokaisen huoneen ilollani, mutta viime aikoina kaikki on ollut toisin. Olen ollut poissaoleva ja vähemmän minä. Edellä mainittujen sanojen kuuleminen toisen henkilön suusta kirpaisi. Se kirpaisi, sillä jokainen sana oli niin totta. Jokin minussa muuttui tämän vuoden aikana, minä kadotin itseni. Sisälläni tuntui olevan käsittämätön määrä sellaista selittämätöntä surua. Ehkä ripaus vihaakin. Olin vihainen itselleni kaikesta siitä, mitä minusta oli tullut. Kun katsoin itseäni peilistä, näin epäonnistujan. Huonon siskon, tyttären ja ystävän. Kävinkin tosi syvissä vesissä itseni kanssa ja mietin alkuvuodesta sitä, että olisi parempi, jos minä vain lakkaisin olemasta. Enkä edes ymmärtänyt, mistä kaikki nuo tummat ajatukset tulvivat sisään.
Näin jälkeenpäin ajateltuna syy kaikkeen tuohon pahaan oloon piilee luultavasti vaativassa minässäni, sillä olen aina ollut itseäni kohtaan tosi ankara. Joka kerta kun epäonnistun asettamissani vaatimuksissa, lamaannun. Ja niin kävi pitkälti myös tänä vuonna; epäonnistuin, lamaannuin ja väsyin lopulta yrittämään. Ajauduin negatiiviseen ajatusten karuselliin ja kadotin ilon tekemiseen, kuten oppimiseen. Kun ihminen kadottaa ilon, katoaa myös motivaatio. Ja tsädääm, noidankehä on valmis.
Vaikka vuosi onkin ollut pääasiassa harmaata ajelehtimista ja selviytymistä, on siihen mahtunut myös paljon hyvää; pieniä ilonhetkiä, ripaus romantiikkaa, kauniita ja vilpittömiä sanoja, sekä liikunnan ilon löytymistä. Vuosi on myös muistuttanut minua siitä, että vaikka käynkin välillä äärettömän pimeissä paikoissa mieleni sisällä, on minulla voimaa nousta sieltä pimeydestä ylös ja kohdata valo. En luovuta. Eteenpäin mennään, vaikka askeleet olisivat hatarat.
Kuluneessa vuodessa kaikista parhainta ovat kuitenkin olleet ihmiset sekä heidän pyyteetön tukensa. En tiedä mitä sellaista olen tehnyt, että ansaitsen näin paljon rakkautta elämääni. Olen ollut kaikkea muuta, kuin rakastettava, mutta silti ihmiset ovat tarjonneet minulle syliään, tukeaan ja lämpöään. He ovat olleet läsnä ja kuunnelleet pahaa oloani. He ovat jakaneet kanssani asioita ja antaneet minulle perspektiiviä asioihin. He ovat ottaneet minut vastaan kaikessa keskeneräisyydessäni ja hyväksyneet minut huonoinakin hetkinä. He ovat kestäneet mielialanvaihteluitani ja epävakauttani. Jokainen lähipiiristäni ansaitsisi mitalin. Olen niin onnekas ja kiitollinen.
Ensi vuonna toivoisin olevani hieman kokonaisempi, jotta voisin antaa rakkaimmilleni edes ripauksen kaikesta siitä hyvästä takaisin, mitä olen itse saanut. Toivon terveyttä, rakkautta, arkisia ilonaiheita, opintojen etenemistä, sekä seikkailuja.Toivon, että opin lisää armollisuutta, hyväksyntää ja kärsivällisyyttä. Toivon, että saan osan vanhasta Meijusta takaisin, sen osan, joka tuo ilonsa mukana huoneeseen ja joka rakastaa elämää niin vahvasti, että se ei jää keneltäkään huomaamatta.
Odotan innolla joulua sekä tulevaa vuotta, odotan innolla sitä, mitä elämä vielä minulle haluaa opettaa ja näyttää.
Kiitos valoistasi ja varjoistasi vuosi 2019, olkoon vuosi 2020 meille kaikille lempeä.
Kommentit
Lähetä kommentti