Kesän loppu

Kesä alkaa olla lopuillaan, ja on aika pikkuhiljaa avata ovea syksylle. Kesä, kuten oikeastaan koko kulunut vuosi, on mennyt ohitse hurjan nopealla vauhdilla. Niin nopealla vauhdilla, etten ole lainkaan ehtinyt sisäistää sitä, että viime viikolla piti jo palata takaisin koulunpenkille. Tällaisina hetkinä sitä toivoisi, että olisi olemassa joku stop-nappi, jota voisi painaa silloin kun elämä menee vähän turhankin nopeaa eteenpäin. En aina tahdo pysyä maailman ja ajan mukana.

Kulunut kesä ei kuulu kategoriaan "paras kesä ikinä", eikä edes kategoriaan "toiseksi paras kesä ikinä". Kulunut kesä on ollut kaikissa sävyissään raskas. Se on pitänyt sisällään huomattavasti enemmän auringonlaskuja, kuin auringonnousuja. Toukokuun lopulla jouduin sanomaan hyvästit Lululle, eli toisin sanoen kesä alkoi kipeällä luopumisella rakkaasta. Lulua on ollut valtava ikävä, on vaikeaa edes kuvailla, miten paljon tuo pieni kultakimpale minulle merkitsikään -ja tulee ikuisesti merkitsemään. Lisäksi minulle hyvin rakkaat ja tärkeät ihmissuhteet ovat käyneet lävitse myrskyjä. Olen joutunut kyseenalaistamaan paitsi omaa käytöstäni, myös koko elämääni melko syvällä tasolla. Se on ollut raskasta. On ollut raskasta kohdata oman ihmisyyden heikkous ja kipukohdat, vähän erilaisessa valossa kuin aiemmin. Olen pukeutunut  vuoroin sekä uhrin, että syyllisen viittaan. Olen miettinyt, mikä minusta on tullut. Mikä minusta ei ole tullut. Kysynyt itseltäni, olenko matkalla oikeaan suuntaan. Saamatta kuitenkaan selkeää vastausta mihinkään kysymyksistäni.

Olen vuoroin ollut aivan liian täysi ja aivan liian tyhjä. Olen halunnut luovuttaa, koska minua pelottaa. Mutta sitten olen taas päättänyt jatkaa, koska haluan olla pelkojani vahvempi. Olen lausunut mielessäni hyvästejä ja ajatellut, että yksin on parempi. Mutta sitten mieleeni on taas muistunut, että ilman muita ja muiden rakkautta minulla ei ole mitään. Minä en ole mitään yksin. Olen ollut haastava ja ailahteleva, sellainen, jota on ollut vaikeaa katsella. Olen ollut välillä vieras jopa itselleni. Käyn läpi hyvin outoja tunteita, sellaisia, joille en löydä vielä nimiä. Joskus pelkään kaikkea sitä, mitä käyn mielessäni läpi. Pelkään olla läsnä itsessäni, pelkään olla läsnä muille. Pelkään näyttää syvimmän rikkinäisyyteni muille, sillä siinä on jotain niin painavaa, etten haluaisi antaa muille mitään ylimääräistä kannettavaa. Mutta samalla haluan olla sydän ja sielu auki, haavoilla, ilman korkeita muureja. Koska sellaisina hetkinä, kun olen sydän haavoilla ja annan jonkun nähdä ja tuntea keskeneräisyyteni, ja kun näen, että toinen on vierelläni kaikesta painavasta energiastani huolimatta, tiedän että elämässä on taikaa. Jotain sellaista, joka huuhtoo painavimmatkin huokaukset ja surut pois. Jotain sellaista, joka tekee mahdottomasta mahdollista.