Lulu

Omistan tämän postauksen rakkaalle Lululle, sillä pian pieni jatkaa matkaansa parempaan paikkaan. Paikkaan, jossa ei ole maallisia kipuja. Paikkaan, jossa vanhuuden voimattomuus on enää vain kipeä muisto. Ajatuskin hyvästeistä tuntuu sietämättömältä ja kyyneleet valuvat silmistä valtoimenaan, mutta jotkut asiat elämässä täytyy vain hyväksyä. Tässä tekstissä muistelen vähän Lulun pentuaikoja, sitä, mitä kaikkea Lulu on elämäämme tuonut, sekä sitä, millaisena minä tuon valloittavan karvakuonon näen.

Tervetuloa perheeseen

Muistan yhä melko selvästi sen päivän, kun haimme uuden perheenjäsenemme kotiin. Muistan pienen koiranpedin ruudullisella pehmustetyynyllä. Muistan värikkään pallon, josta tulikin myöhemmin Lulun lempparipallo, niin lemppari, että se meni lopulta kovan käytön myötä rikki. Muistan pienet herkkutikut. Muistan kilpailun siitä, kuka saisi pitää Lulua sylissä ensimmäisenä. Olimme haaveilleet siskoni kanssa koirasta jo pitkään, ja olimme valtavan täpinöissämme siitä, että se päivä vihdoin koitti. 


Valkoinen, pieni, pörröinen karvapallo. Siitä tulisi meidän uusi ystävä. Koko perhe rakastui Luluun, alkuperäiseltä nimeltään Fridaan, välittömästi. Lulu oli söpön ulkokuorensa lisäksi ihanalla luonteella varustettu. Sellainen omapäinen terrieri, joka nautti täysillä elämästä. Pentuna Lulu rakasti juoksennella omakotitalomme pihalla ja hänen täytyi joka päivä päästä kodinhoitohuoneen pöydälle istuskelemaan (tämä tapa jatkunut näihin päiviin asti). Lulu saattoi katsella siinä lintuja ja ohitse pyöräileviä lapsia tuntikausia. Myös pihamme pensaissa koreilleet mustamarjat kiinnostivat Lulua, ja pieni kävikin niitä aina "salaa" napostelemassa (tämäkin tapa jatkunut "vanhoille päiville" asti). Lisäksi Lulu on pennusta asti rakastanut vettä, pienellä olikin monena kesänä omat uima-altaat/ minun ja Jonnan vanha kylpyamme pihalla häntä odottamassa. 

Valloittava luonne

Ensimmäisistä tassutteluista saakka Lulu on osoittanut olevansa mieletön persoona. Sellainen valo kaiken keskellä. Lulu on ollut uskomaton lohdun tuoja sellaisina aikakausina, kun perheemme on käynyt läpi vaikeita aikoja. Aina kun joku on itkenyt tai ollut muutoin hajalla, Lulu on myötätuntoisesti tullut lähelle, lohduttanut ja piristänyt pelkällä olemuksellaan. Lulu on tuonut perheeseemme iloa ja opettanut meille läsnäoloa sekä ehdotonta rakkautta. Lulu on saanut meidät kaikki nauramaan riidan päätteeksi. Olenkin Lululle ikuisesti äärettömän kiitollinen kaikista niista hännänheilutuksista, syliin kapuamisista ja katseista, joita olen häneltä saanut, sillä ne ovat tehneet helvetillisistäkin hetkistä himpun verran siedettävempiä. Lulu on korvaamaton tapaus, ikuisesti. 

 Luopumisen tuska 

Lulu täyttäisi kesäkuussa viisitoista vuotta. Kunnioitettava ikä, eikö. Vaikka sitä tiedostaa toisen olevan vanha, ei luopumiseen koskaan totu, eikä siihen oikein osaa valmistautua. Lulusta luopuminen tekee hirveän kipeää koko meidän perheelle, sillä jokainen meistä on muodostanut vahvan tunnesiteen pienen kanssa. Äidin aamurutiinit kokevat suuren kolauksen, kun Lulua ei enää tarvitsekaan nostaa pöydälle lintuja bongailemaan, eikä herkkukaapin luota kuulukaan enää suloista murinaa. Isä puolestaan tuntee varmasti piston sydämessään, kun tunnollinen grillauskaveri ja uskollinen ystävä on pian poissa. Jonnalle ja minulle Lulun lähtö konkretisoituu varmaan viimeistään siinä kohdassa, kun porukoiden luona vieraillessa vastaan ei enää tassuttelekaan tuttu karvakuono. Tyhjiö, jonka Lulun lähtö jättää jälkeensä, tulee olemaan valtavan suuri. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että luopuminen on nurkan takana.

Melko tuore kuva pienestä.

                                                                                         Kiitos  Lulu

" Tiedätkös rakas Lulu, olet varmaankin paras asia, mitä perheellemme on tapahtunut. Haluan kiittää sinua niin paljosta. Kiitos siitä, miten vilpittömyydelläsi teit pilvisestäkin päivästä paremman. Kiitos siitä, miten vuosien ajan, uskollisesti olet jaksanut meidät kaikki toivottaa aina tervetulleeksi kotiin. Kiitos siitä, että sain antaa sinulle lapsena ne ruoanjämät, joita en itse enää jaksanut syödä. Kiitos yhteisistä leikkihetkistä ja ulkona juoksenteluista. Kiitos siitä, miten lohdutit ja kuivasit kyyneleet. Kiitos siitä, miten sait minut jääräpäisyydelläsi nauramaan. Kiitos siitä sydäntä lämmittävästä jahkailustasi, kun et osannut päättää, kenen lähellä halusit nukkua. Kiitos  niistä aamuista, jolloin toivotit iloisella murinallasi häntä heiluen hyvät huomenet. Kiitos yhteisistä retkistä ja matkoista. 

Jään kaipaamaan kaikkea sinussa. Jään kaipaamaan sitä, miten elit aina hetkessä. Sitä, miten nautit takkatulen lämmöstä, vedessä räpiköinnistä ja marjojen mutustelusta. Sitä, miten kaikesta sohvalla olevasta istuintilasta huolimatta valitsit paikaksesi käsinojan. Sitä, miten suloisesti nukuit tyynylle käpertyen. Jään kaipaamaan sitä, miten kävit pihalla istuskelemassa silmänräpäyksen verran vain sen vuoksi, että saisit herkkupalan tullessasi takaisin sisään. Jään kaipaamaan pörröistä kuonoasi ja tuoksuasi. Ja aina yhtä lempeää katsettasi. Kevyttä askellustasi, jonka voimistuminen tiesi sinun saapumistasi. Jään ikävöimään sitä, miten innoissasi avasit lahjapaketit jouluna. Ja sitä, miten vaikeaa sinulle oli sanoa "ei".  Sitä, miten lämpimästi saatoit minut reissuun, kun lähdin takaisin Tampereelle. Olisin toivonut, että olisin saanut esitellä sinulle Tampereen ihanat lenkkipolut ja vesistöt. Olisit pitänyt niistä varmasti. Ja minä olisin rakastanut katsoa sinua ja sitä, miten onnellinen olisit.


Kuten jo aiemmin mainitsin, olet korvaamaton. Olet aina ollut - ja tulet aina olemaan - valtavan rakastettu ja kaivattu. Turvallista matkaa sinne jonnekin, toivottavasti nähdään vielä joskus. <3 "