Itsearvostus - Mitä minun tarvitsee sietää?
"En pysty tähän". "En ansaitse kaikkea tätä hyvää". " Itsepähän kerjäsin tätä". Tänään ajattelin kirjoittaa itsearvostuksesta ja sen puutteesta, siitä, miten se vaikuttaa elämään. Vaikka olenkin nyt enemmän sinut itseni kanssa, kuin teini-iässä, on vielä pitkä matka siihen täydelliseen oman arvon tuntemiseen, siihen fiilikseen, ettei jatkuvasti tarvitsisi epäillä itseä ja mietiskellä sitä, millaista kohtelua minun tarvitsee sietää.
Vasta viimeisen parin vuoden aikana olen tietoisesti pysähtynyt itseni äärelle ja miettinyt ääneen, miksi minä otan taas tämän kaiken epäkunnioittavan käytöksen avosylin vastaan? Miksi minä hyväksyn tämän käytöksen? Vastaus löytyy kaiketi sieltä omasta syvästä arvottomuuden tunteesta. Siitä, kun joku joskus aikoinaan istutti tuon ajatuksen minuun, että minä en riitä omana itsenäni. On hullua, miten mieleni muistaa lähes kaikki ikävät kommentit ala-asteikäisestä tähän päivään. Muistan, miten sain ala-asteella kuulla siitä, kun puin päälleni farkkuliivin hupparin sijaan. Muistan, miten about neljätoistavuotiaana sain anonyymien taholta kuulla näyttäväni huoralta (nettifoorumilla), kun olin eräänä päivänä pukeutunut verkkosukkahousuihin ja mustaan hameeseen. Olin luuviulu, pulkannaru ja läski. Olin Äiti-Teresa ja jeesustelija. Hissukka, liian äänekäs. Kun ihmisen minäkuva on heikolla itsetunnolla varustettu, ikävät heitot jäävät valitettavan usein positiivisia heittoja vahvemmin mielen syövereihin, ja ne puolestaan vahvistavat jo ennestään heikkoa itsetuntoa.
Vaikka edellä mainitut kommentit kuulostavat rajuilta, en koskaan ole kokenut, että minua oltaisiin varsinaisesti kiusattu, mutta otin kaikki nuo kipeät sanat osaksi kehittyvää identiteettiäni. Annoin ihmisten vaikuttaa minuun, sillä olen aina antanut muiden mielipiteille valtavan paljon painoarvoa, jopa niille mielipiteille, jotka olisin voinut hyvillä mielin blokata.
Kävelin vuosia katse maassa, koska pelkäsin katsoa ihmisiä silmiin. Kaupassa käyminen ahdisti minua, ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuntuivat vaikeilta. Etenkin, kun olin ollut hoitojaksojeni ajan eristyksissä niin sanotusta " oikeasta maailmasta ". En oikein tiennyt, miten ihmisen kuului elää. Minäkuvani oli teini-iässä niin negatiivinen, että tuntui suorastaan siltä, kuin tukehtuisin muiden katseisiin. Pelkäsin aina, että ihmiset pitäisivät minua vääränlaisena.
Itsearvostuksen puute on näkynyt elämässäni monella eri tavalla eri vaiheissa elämääni. Se on näkynyt muun muassa epävarmuutena tuoda omia hyviä puoliani esiin, minusta on tuntunut vaikealta sanoa ääneen, että olen ihan hyvä tyyppi loppupeleissä. Olen joutunut suorastaan harjoittelemaan itseni kehumista, jotta selviäisin työhaastatteluista ja muista vastaavista tilanteista, joissa itseään pitää tuoda edustavasti esiin. Myös esitelmien pitäminen ja muunlainen edustaminen on ollut hirvittävän vaikeaa, sillä kaihertavan arvottomuuden tunteen vuoksi epäilen itseäni liikaa, minkä vuoksi itseni boostaaminen esittelymoodiin on tuntunut vaikealta. Mietin turhan paljon sitä, mitä voi mennä pieleen, mikä puolestaan kasvattaa jo ennestään suunnatonta jännittämistä. Haluaisin usein viitata tunneilla ja sanoa ajatuksiani enemmän ääneen, mutta jokin pidättelee minua, isoissa porukoissa siis. Toivon, että ikä ja itsevarmuuden kasvaminen tuovat tähän asiaan positiivisen muutoksen.
Itsearvostuksen puute on näkynyt myös aikuisuuden suhteissa tietyllä tasolla. Olen hyväksynyt liian usein sen, että aikaani, mielipiteitäni tai minua ei olla arvostettu tarpeeksi. Olen ottanut vastaan tosi huonoakin käytöstä. Ja mikä surullisinta, olen toisinaan tietoisesti hyväksynyt asioita, joita terveen itsearvostuksen omaavat ihmiset eivät hyväksyisi.
Tarkoitukseni ei ole uhriutua tässä tekstissä, vaan lähinnä puhua "ääneen" siitä, miten paljon itsearvostuksen puute vaikeuttaa elämää ja mitkä asiat voivat olla arvottomuuden taustalla. Onneksi itseään on kuitenkin mahdollista oppia arvostamaan ja rakastamaan, olipa eletty elämä ollut millaista tahansa. Minun tämän vuoden lupaus onkin se, että opin arvostamaan itseäni aiempaa enemmän, ja se, että opin asettamaan rajat sille, mitä minä henkilökohtaisesti olen valmis sietämään.
Mielestäni jokaisen meistä olisi hyvä toisinaan pysähtyä miettimään; Mitä minä oikeastaan ansaitsen? Olenko ollut sylkykuppina riittävän kauan? Usein ansaitsemme enemmän hyvää, kuin luulemme ansaitsevamme. Elämä on liian lyhyt sille, että antaisimme antamistamme, saamatta mitään takaisin. Jokainen meistä on arvokas, jokaisen meidän aika, toiveet sekä unelmat ovat arvokkaita. Kunpa olisin sisäistänyt tämän saman asian jo teininä. Tai pari vuotta sitten. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Eikö?
Mukavaa viikonloppua. <3
Vasta viimeisen parin vuoden aikana olen tietoisesti pysähtynyt itseni äärelle ja miettinyt ääneen, miksi minä otan taas tämän kaiken epäkunnioittavan käytöksen avosylin vastaan? Miksi minä hyväksyn tämän käytöksen? Vastaus löytyy kaiketi sieltä omasta syvästä arvottomuuden tunteesta. Siitä, kun joku joskus aikoinaan istutti tuon ajatuksen minuun, että minä en riitä omana itsenäni. On hullua, miten mieleni muistaa lähes kaikki ikävät kommentit ala-asteikäisestä tähän päivään. Muistan, miten sain ala-asteella kuulla siitä, kun puin päälleni farkkuliivin hupparin sijaan. Muistan, miten about neljätoistavuotiaana sain anonyymien taholta kuulla näyttäväni huoralta (nettifoorumilla), kun olin eräänä päivänä pukeutunut verkkosukkahousuihin ja mustaan hameeseen. Olin luuviulu, pulkannaru ja läski. Olin Äiti-Teresa ja jeesustelija. Hissukka, liian äänekäs. Kun ihmisen minäkuva on heikolla itsetunnolla varustettu, ikävät heitot jäävät valitettavan usein positiivisia heittoja vahvemmin mielen syövereihin, ja ne puolestaan vahvistavat jo ennestään heikkoa itsetuntoa.
Vaikka edellä mainitut kommentit kuulostavat rajuilta, en koskaan ole kokenut, että minua oltaisiin varsinaisesti kiusattu, mutta otin kaikki nuo kipeät sanat osaksi kehittyvää identiteettiäni. Annoin ihmisten vaikuttaa minuun, sillä olen aina antanut muiden mielipiteille valtavan paljon painoarvoa, jopa niille mielipiteille, jotka olisin voinut hyvillä mielin blokata.
Kävelin vuosia katse maassa, koska pelkäsin katsoa ihmisiä silmiin. Kaupassa käyminen ahdisti minua, ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuntuivat vaikeilta. Etenkin, kun olin ollut hoitojaksojeni ajan eristyksissä niin sanotusta " oikeasta maailmasta ". En oikein tiennyt, miten ihmisen kuului elää. Minäkuvani oli teini-iässä niin negatiivinen, että tuntui suorastaan siltä, kuin tukehtuisin muiden katseisiin. Pelkäsin aina, että ihmiset pitäisivät minua vääränlaisena.
Itsearvostuksen puute on näkynyt elämässäni monella eri tavalla eri vaiheissa elämääni. Se on näkynyt muun muassa epävarmuutena tuoda omia hyviä puoliani esiin, minusta on tuntunut vaikealta sanoa ääneen, että olen ihan hyvä tyyppi loppupeleissä. Olen joutunut suorastaan harjoittelemaan itseni kehumista, jotta selviäisin työhaastatteluista ja muista vastaavista tilanteista, joissa itseään pitää tuoda edustavasti esiin. Myös esitelmien pitäminen ja muunlainen edustaminen on ollut hirvittävän vaikeaa, sillä kaihertavan arvottomuuden tunteen vuoksi epäilen itseäni liikaa, minkä vuoksi itseni boostaaminen esittelymoodiin on tuntunut vaikealta. Mietin turhan paljon sitä, mitä voi mennä pieleen, mikä puolestaan kasvattaa jo ennestään suunnatonta jännittämistä. Haluaisin usein viitata tunneilla ja sanoa ajatuksiani enemmän ääneen, mutta jokin pidättelee minua, isoissa porukoissa siis. Toivon, että ikä ja itsevarmuuden kasvaminen tuovat tähän asiaan positiivisen muutoksen.
Itsearvostuksen puute on näkynyt myös aikuisuuden suhteissa tietyllä tasolla. Olen hyväksynyt liian usein sen, että aikaani, mielipiteitäni tai minua ei olla arvostettu tarpeeksi. Olen ottanut vastaan tosi huonoakin käytöstä. Ja mikä surullisinta, olen toisinaan tietoisesti hyväksynyt asioita, joita terveen itsearvostuksen omaavat ihmiset eivät hyväksyisi.
Tarkoitukseni ei ole uhriutua tässä tekstissä, vaan lähinnä puhua "ääneen" siitä, miten paljon itsearvostuksen puute vaikeuttaa elämää ja mitkä asiat voivat olla arvottomuuden taustalla. Onneksi itseään on kuitenkin mahdollista oppia arvostamaan ja rakastamaan, olipa eletty elämä ollut millaista tahansa. Minun tämän vuoden lupaus onkin se, että opin arvostamaan itseäni aiempaa enemmän, ja se, että opin asettamaan rajat sille, mitä minä henkilökohtaisesti olen valmis sietämään.
Mielestäni jokaisen meistä olisi hyvä toisinaan pysähtyä miettimään; Mitä minä oikeastaan ansaitsen? Olenko ollut sylkykuppina riittävän kauan? Usein ansaitsemme enemmän hyvää, kuin luulemme ansaitsevamme. Elämä on liian lyhyt sille, että antaisimme antamistamme, saamatta mitään takaisin. Jokainen meistä on arvokas, jokaisen meidän aika, toiveet sekä unelmat ovat arvokkaita. Kunpa olisin sisäistänyt tämän saman asian jo teininä. Tai pari vuotta sitten. Mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Eikö?
Mukavaa viikonloppua. <3
Kommentit
Lähetä kommentti