Päivä kerrallaan
Viime viikot ovat olleet melkoista myllerrystä. Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunteet. Olen riidellyt ja sopinut. Turhautunut ja saanut joitakin asioita hoidettua. Itkenyt ja nauranut. Vihannut ja rakastanut. Ollut sekaisin. Ja pelokas. Sisäinen rauhani on horjunut, sillä monet asiat, jotka aiemmin ovat tuoneet minulle turvaa ja järjestystä, ovat muuttuneet tai ovat muuttumassa. En ole osannut elää hetkessä. Olen elänyt menneessä ja tulevassa, ja koska eilistä ei enää ole ja koska huomistakaan ei periaatteessa ole olemassa, on oloni irrallinen. Minua pelottaa olla hetkessä läsnä, pelkään asettua omaan olooni sataprosenttisesti. Pelkään kohdata asioita, sillä pääni on sekalaisista tunteista täyttynyt. Pelkään luopua tietyistä kuvioista. En osaa vielä nähdä itseäni toisessa kaupungissa, uudessa kodissa, ilman tiettyjen ihmisten läsnäoloa. Jännitän myös kouluun menoa, sitä, miten siellä pärjään.
Muutaman päivän päästä minulla on viimeinen terapiaistunto. Sekin pelottaa. Tiedän ja uskon, että pärjään hyvin ilman sitä, mutta tiedättekös..siihen liittyy hyvin vahva tunnelataus. Olen käynyt kuusi ja puoli vuotta terapiassa. Terapeuttini tietää minusta enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa. Siis itseni lisäksi. Hän tuntee syvimmät haavani, tietää pahimmat pelkoni, ahdistavimmat muistoni, ilon ja eheytymisen hetket. Hän on nähnyt minun kasvuni nuoresta, pelokkaasta teinistä aikuiseksi naiseksi. Terapeuttini on minun enkelini, ihminen, joka uskoi minuun ja toipumiseeni ennen kuin itse uskoin siihen. Hän näki sairauden taakse, opetteli tuntemaan minut, Meijun. Ilman terapiaa olisin varmasti paljon sairaampi, jos ylipäätään olisin elossa ilman häntä. Olen ikuisesti pohjattoman kiitollinen kaikesta tuesta, minkä olen terapeutiltani saanut. Puhumisen voimaa ei saisi koskaan aliarvioida. Puhuminen on ollut minulle tie ulos omasta pahasta olostani. Ehkä juuri sen vuoksi jaan avoimesti kokemuksiani. Saan siitä voimaa. Saan voimaa siitä, kun lopetan "heikkouksieni" häpeämisen ja kerron, miltä tuntuu. Sisään vaiennettu suru tuhoaa hiljalleen, sillä kun se muuttuu sielussa tarpeeksi painavaksi, se musertaa.
Terapiasta olen saanut hyvät "työkalut" vaikeidenkin tunteiden käsittelemiseen. Kyseisiä työkaluja tarvitsen erityisesti tällaisina aikoina, kun useampi asia elämässäni muuttuu samanaikaisesti. Yritän suhtautua lempeästi siihen, että minua pelottaa. Minulla on lupa olla surumielinen. Tiedän, että sopeudun kaikkeen ajan kanssa. Tiedän myös sen, että ikävä helpottaa ajan kanssa. Tai ainakin pitäisi helpottaa. Jos ei helpota, niin sitten eletään ikävän kanssa. Otetaan päivä kerrallaan, eikö.
Tsemppiä kovasti tähän elämänmuutokseen! Kuulostaa mahtavalta tuo sun terapiasuhde. Mistä löysit silloin aikoinaan sun terapeutin ja onko kela tukenut sun terapiaa koko tuon ajan vai vain ne ensimmäiset kolme vuotta? Jos vain ne kolme vuotta, niin saako udella, että miten olet saanut hoidettua itse kustannukset?
VastaaPoistaOon laittanut aiempienkin postauksiin kommenttia, mutta ne ei oo tainneet tulla perille. Kokeilen nyt lähettää tietokoneelta, kun ei ainakaan puhelimella oo onnistunut. Onnea siis hurjasti opiskelupaikasta! Susta tulee varmasti loistava sairaanhoitaja! Muistat vaan pitää itsestäs huolen etkä uuvuta itseäsi opiskelulla❤️ Sellasta sit kysyisin, että onko niitä siskosi kirjoittamia tekstejä tulossa tänne blogiin kun niistä oli ollut noissa aiempien postauksien kommenteissa muutaman kerran puhetta? Ja tiedätkö lukeeko sun terapeutti tätä blogia?��
Sain terapian osastolta käsin. Eräs ihana lääkäri näki mahdollisuuden siinä, että terapiasta voisi olla apua mulle. Aina itse pyysin sitä, mutta moni lääkäri oli sitä mieltä että terapia aloitetaan vasta avohoidossa ja sitten, kun normaalipaino on saavutettu. Onnekseni oli kuitenkin tämä yksi tapaus, joka koki toisin, sillä terapia auttoi mut pois sairaalamaailmasta. Terapiassa käyminen suljetun osastoarjen keskellä oli mulle ikään kuin hengähdyspaikka, jossa sain vuodattaa osastoon liittyvät traumat yms. ja jossa sain olla tunteva ihminen, enkä vain kävelevä sairaus. Kävin reilu viisi vuotta julkisella puolella terapiassa, joka oli käsittääkseni kaupungin tukemaa/kustantamaa, kunnes terapeuttini siirtyi ykstyiselle puolelle. Yksityisellä puolella olen käynyt vuoden päivät, maksaen omavastuuosuuden kelalta saadun tuen lisäksi. Olisin luultavasti jatkanut terapiasuhdetta, ellei opiskelupaikkaa olisi tullut toisesta kaupungista.
PoistaNe tekstit ovat tosiaan "vähän" jääneet, mutta tulevat kun saadaan ne yhdessä tänne blogiin järkeiltyä. On ollut viime aikoina paljon kiireitä ja olen viettänyt super vähän aikaa siskoni kanssa, niin senkin vuoksi toivepostaukset ovat olleet pannassa. Mutta kiitos muistutuksesta!
En usko, että hän aktiivisesti lukee blogiani, mutta kerran olen hänet pyytänyt erään tekstin lukemaan, joten on hän ainakin joskus blogissani vieraillut. :D
Kiitos paljon ihanasta kommentista, ja mukavaa loppukesää/alkavaa syksyä sulle! <3