Yksi askel lähempänä

" Wuhuuuuuu, I made it, pääsin kouluun".  Jep, pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Tampereelle. Tampere oli minulle kakkosvaihtoehtona, mutta olen tosi tyytyväinen, että kaikki meni näin. Minusta tuntuu, että näin tämän kuuluikin mennä. Kaipaan uusia haasteita ja maisemia, irtiottoa vanhasta. Olen asunut nykyisessä kodissani melkein kolme vuotta. Olen tehnyt ravintola-alalla töitä lukion jälkeen ja etsinyt itseäni. Nyt olen vihdoin siinä pisteessä elämässäni, että olen tarpeeksi varma siitä, mitä haluan. Jo keväällä minulla tuli vahva fiilis siitä, että silloinen arkeni ei antanut minulle mitään. Ei ainakaan sitä, mitä kaipasin. Tyytymättömyys toimikin hyvänä polttoaineena esivalinta- ja valintakokeissa. Mutta vaikka yritinkin parhaani, en uskonut pääseväni kouluun sisään varasijalta. Kaikki kuitenkin meni paremmin kuin oletin ja tässä sitä ollaan. Niin kiitollinen fiilis.

Vaikka olen innoissani uudesta koulupaikasta ja niin sanotusta "uudesta alusta", tarkoittaa paikkakunnan vaihtaminen minulle myös joidenkin asioiden ja ihmisten hyvästelyä. Ja se tekee minut valtavan surulliseksi. Joudun sanomaan heipat siskolleni, muutamalle kaverilleni, poikaystävälleni, ihanille työkavereilleni ja kodilleni, josta vuosien aikana ehti tulla minulle äärettömän tärkeä. Heinäpää tulee ikuisesti olemaan lemppari-asuinalueeni. Minulle tulee ikävä jopa naapurin koiraa ja lähikaupan kassaa. Minulle tulee ikävä kaikkia niitä muistoja, joita täällä asuessani rakensin. Muuttopäivä tulee olemaan henkisesti kamalan raskas, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Koulu minulla alkaa tosiaan jo elokuun alussa, joten loppukuu meneekin viimeisten työpäivien lisäksi asuntoa etsien. Pari kivaa asuntoa olen löytänyt, mutta saa nähdä saanko niistä kumpaakaan. Onneksi parhaat ystäväni asustavat Tampereella, ja saan tarvittaessa heidän luotaan koulun käyntiä aloitella.

Ja tosiaan, kuten äsken mainitsin, en onnekseni aivan tyhjän päälle joudu. On ihanaa muuttaa taas lähemmäksi parhaita ystäviäni, sillä heidän seurassaan olen kotona vaikka taivasalla. Ja sopeutumistani uuteen kaupunkiin varmasti edistävät myös koulu sekä uudet opiskelukaverit. Toivottavasti meille kasvaa hyvä ryhmähenki. On tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin, oli kyse sitten työ-,opiskelu- tai vaikkapa harrastusryhmästä.

Kaiken kaikkiaan, pienestä luopumis-surusta ja -ahdistuksesta huolimatta, olen onnellinen. Onnellinen siitä, että minulla on vihdoin jokin suunta elämälleni. Uskon, että hoitoala on se, mitä haluan ja missä pääsen parhaiten toteuttamaan itseäni. Myöhemmin haaveissani olisi kouluttautua psykoterapeutiksi, mutta aloitetaan sairaanhoitajan tittelistä. En malta odottaa tulevia haasteita ja koitoksia. Haluan tulla parhaaksi mahdolliseksi hoitajaksi. Ja toivon, että voin joskus olla myös edistämässä syömishäiriön hoitoa, sillä siinä on mielestäni yhä paljon puutteita. 

Mutta pidemmittä lätinöittä, ihanan aurinkoista heinäkuun loppua kaikille. <3