Hauras, vahva mieli

Mieleni sairastui noin kaksitoistavuotiaana, reilut kaksitoistavuotta sitten. En koskaan olisi osannut arvata, kuinka pitkään noita mielen rippeitä saisi koota, että kykenisi niin sanottuun normaaliin elämään. Mieleni on käynyt läpi valtavan paljon eri vaiheita. Toisinaan mieleni on saanut minut vihaamaan itseni uuvuksiin, se on saanut minut kiristämään vyön kaulalleni ja toivomaan että kuolisin. Joskus se on saanut minut pelkäämään niin paljon liikuntakyvyn menettämistä, että en uskaltanut edes nousta sängystä ylös tai liikuttaa raajojani. Pelkäsin, etteivät jalkani kantaisi minua.  Syömishäiriöstä toipuessani kävin läpi vaiheita, jolloin en edes suihkussa ollessani pystynyt katsomaan itseäni. Oksetin itseäni. Mietin kuolemaa seitsemäntoistavuotiaana varmaan kaikista eniten. Silloin olin päässyt osastolta pois ja niin sanottu oikea maailma tuntui mahdottomalta. Tuntui siltä, että en osaa elää. Kuin minua ei oltaisi edes luotu elämään. En osannut käydä kampaajalla niin kuin normaalit ihmiset, sillä en voinut katsoa itseäni peilistä. En osannut käydä kaupassa niin kuin normaalit ihmiset, elin pääasiassa herkuilla, joita sitten ahmin iltaisin, paastottuani päivät. En uskaltanut tiellä kävellessäni katsoa ketään silmiin, vaan kuljin pää alhaalla. En ollut koskaan seurustellut, eikä minulla ollut juurikaan osaston ulkopuolelta ystäviä. Olin omaikäisistäni ihmisistä hyvin paljon jäljessä, monessa eri mielessä. Kun kuukautiseni alkoivat, en kehdannut ostaa kaupasta kuukautissuojia tai tamponeja, sillä niiden ostaminen hävetti minua. Minua hävetti kasvaa naiseksi. Minua hävetti, että olin viettänyt nuoruusvuoteni osastolla. Minua hävetti kaikki. Ja häpeä on yksi kipeimmistä tunteista, se rajoittaa elämää valtavasti.

minä 15-16v.

Kun minä sairastuin syömishäiriöön vuonna 2009, mielenterveydenhäiriöt olivat valtavan suuri tabu. Niistä ei puhuttu avoimesti, sairastumista hävettiin ja sitä yritettiin piilotella. Tuntui melkeinpä siltä, kuin se olisi ollut häpeä koko perheelle ja lähipiirille. Mielen sairastuminen tuntui epäonnistumiselta, ja perheenjäsenet saattoivat syyllistää itseään siitä, että joku perheestä oli sairastunut. Psykiatrian osastoja mainostettiin sanoilla "hullujen huone". Myös terapia, jonka aloitin vuonna 2012, tuntui olevan vielä noihin aikoihin suuri tabu, josta ei ääneen huudeltu. Mutta, Luojan kiitos, nykyään tilanne on täysin eri ja ihmiset puhuvat mielenterveydenhäiriöstä ja terapiasta avoimesti, tai ainakin avoimemmin. On hienoa, että sellainen mielenterveydenhäiriöihin liittyvä negatiivinen stigma alkaa hälvetä. Ja on hienoa, että yhä harvemmat puhuvat psykiatrian osastosta " hullujen huoneena ", sillä sitä se ei missään nimessä ole. Se, että mieli sairastuu, ei tee ihmisestä hullua. Psykiatrinen osasto on paikka, jossa annetaan ikään kuin mielen ensiapua ja jossa pyritään pitämään ihminen hengissä. 

On hyvä muistaa, että vahvakin mieli voi särkyä, mutta se ei tarkoita että ihminen itsessään olisi heikko. Meillä kaikilla tulee elämässä vastaan niitä aikoja, kun tarvitsemme enemmän tukea. Ja jos tuota tukea ei ole tarpeeksi läsnä/ tarjolla -tai jos ihmisellä ei ole tarpeeksi voimavaroja käsitellä ja kohdata surua, mieli voi sairastua yllättävänkin helposti. Kyky kohdata kriisejä on meillä jokaisella yksilöllinen. 

Omasta mielestäni mielenterveydenhäiriöstä toipumisessa tärkeintä on ulkopuolinen tuki ja apu. Omalla kohdallani auttoi eniten kognitiivinen psykoterapia, kun taas toisella lyhytkin osastojakso/lääkehoito voivat olla merkittäviä tekijöitä sen kannalta, että asiat lähtevät rullaamaan parempaan suuntaan. Mielenterveydenhäiriöstä ei toivuta yhdessä yössä, joten tulee muistaa olla itselle armollinen ja kärsivällinen. Myös lähipiiriltä vaaditaan kärsivällisyyttä sekä ymmärrystä ja empatiaa. Jos mt-häiriön taustalla on syviä traumoja, vie toipuminen / oireiden kuriin saaminen usein vuosia. Joskus häiriö voi myös muuttaa muotoaan. Ainakin omalla kohdallani huomasin, että syömishäiriön antamasta kontrollista luovuttuani, aloin saamaan hirveitä paniikki-, pelko- ja ahdistuskohtauksia, joista yhä kärsin silloin tällöin. Usein mt-häiriöt kulkevat myös käsi kädessä toisen häiriön kanssa. Syömishäiriöaikoina kärsin kovasti sosiaalisten tilanteiden ahdistuksesta ja pelosta, kun taas myöhemmin aloin pelätä kuollakseni erilaisia sairauksia (hypokondria) ja siinä samalla sain jopa tunteja kestäviä paniikkikohtauksia. 

Lisäksi pakko mainita, että toipumisessa on auttanut myös valtavasti se, että on avoin kaikesta. Jopa niistä noloista asioista, joita sairaus on ehkä pistänyt tekemään. Häpeästä irrottaminen keventää mieltä ja vapauttaa tietyllä tavalla. Tuntuu hyvältä puhua asioista niiden oikeilla nimillä, sillä usein sairaus saa ihmisen elämään omassa salaperäisessä ja tukalassa kuplassa. Sieltä kuplasta voi vapautua vain, kun uskaltaa olla edes itselle rehellinen. 

Tällaisia ajatuksia tänään. Rakkautta ja iloa tähän viikkoon. <3