Merkitys

" Elämä on mulle yksi iso mysteeri, yhä. Siihen mahtuu niin paljon erilaisia vaiheita, tunteita, makuja, tuoksuja, kosketuksia, sanoja, aamuja, iltoja, päiviä, toivoa, toivottomuutta, että en aina ymmärrä sitä, mitä elämä haluaa mulle kertoa. Mitä elämä haluaa opettaa. Tarvitseeko mun oikeastaan edes tietää, miksi täällä eletään. "

Kun olin pieni tyttö, mietin jo silloin elämää ja kaikkea siihen liittyvää. Mietin, miksi pelkäsin pimeää. Miksi ihmiset riitelivät keskenään. Miksi toiset saivat enemmän kuin toiset. Miksi suru vieraili ihmisten elämässä eri muodoissa. Miksi elämään kuului luopuminen. Miksi elämä ei voisi olla vain iloista ja ihanaa. Oli hankala ymmärtää, miksi jotakin kamalaa tapahtui. Mietin luonnonkatastrofeja ja sen seurauksena menehtyneitä ihmisiä ja eläimiä. Mietin, miksi viattomat joutuivat kokemaan niin paljon pahaa. Mietin, miksi elämä tuntui olevan kuin suuri palapeli, jossa yksikään palanen ei asettunut paikoilleen sopivalla tavalla. Tai ainakaan niin kuin olisin halunnut.

Kasvettuani vanhemmaksi, teini-ikään, aloin ymmärtää kaikkea eri tavalla. Ymmärsin, että se, millaiset kortit täällä elämässä ihmisille jaetaan, ei katsonut suoranaisesti sitä, oletko ollut hyvä vai paha. Aloin ylipäätään kyseenalaistaa sitä, onko hyvää ja pahaa olemassa. Mikä määrittelee pahan? Kaikki on yksilöllistä. Ymmärsin sen, että se, miten me tätä elämää katsomme ja koemme, on täysin subjektiivista. Jokainen katsoo maailmaa omasta ikkunastaan. Joku voi kokea, että minä olen päässyt elämässäni hyvin helpolla, kun taas toisen silmään elämäni on ollut yhtä katastrofaalista sirkusta ja täynnä säröjä. Minun mielestäni elämä on ollut molempia; helppoa ja katastrofaalista sopivassa suhteessa. Kun vertaan kuljettua matkaani vaikkapa kaksossiskoni elämään, olen mielestäni päässyt  suhteellisen helpolla. Minä en ole joutunut onnettomuuden uhriksi, ja selvisin syömishäiriöstä, enkä ole viettänyt osastolla kolmea vuotta enempää. Olen monessa mielessä onnekas. Mutta toisaalta, en halua myöskään vähätellä sitä kipua, jonka olen kokenut ja tuntenut. Se on ollut monin tavoin raskasta. Ja olen kärsinyt suurimman helvettini läheisten kivun kautta. Toisten kipu on tuntunut sielussani omiakin murheita raskaammalta. Toisinaan olen halunnut luovuttaa sen vuoksi, etten ole kestänyt katsoa sitä, miten minulle kaikista rakkaimmat kärsivät. 

On hullua miettiä omaa elämää taaksepäin, sillä matkalle on mahtunut niin paljon kysymyksiä, vaikeita tunteita ja toivottomuutta. En voi uskoa, että olen vielä täällä. Kaikki kipeät ihmissuhteet, kuulemani kirpeät sanat, sairaalassa teininä vietetyt yöt, kuolema-ajatusten kanssa painiskelut, paniikkikohtaukset, pelkojen kontrolloimat kuukaudet, hyvästit, luopumiset, yliajatellen valvotut yöt ja murentuneet haaveet, ovat kaikessa kurjuudessaan tehneet minusta vahvemman. Ne ovat opettaneet ymmärtämään sen, että kaikella tässä elämässä on lopulta syvempi merkitys. Vaikka valoa ei näkisi pimeyden keskellä itse hetkessä, tulee vielä päivä, jolloin tuo valonpilkahdus saapuu muistuttamaan meitä siitä, miksi elämä on nurjasta puolestaan huolimatta kaunista ja elämisen arvoista.

Viime yönä mietin, mistä olen elämässäni kaikista kiitollisin, ja tulin siihen tulokseen, että olen luultavasti kokemastani kivusta kaikkein kiitollisin. Kun jokin sattuu, sitä tietää, että jollakin ihmisellä tai asialla on merkitystä. Kipu on opettanut minulle rakkautta, se on opettanut minulle rohkeutta, sillä olen joutunut menemään kivun läpi, kun olen halunnut tehdä elämästäni parempaa. Ilman kivun aiheuttamaa turhautumista en olisi jaksanut puskea itseäni näinkään pitkälle. Jos kaikki tuntuisi jatkuvasti hyvältä, kadottaisi tuo hyvä fiilis ainakin minun maailmassani merkityksensä. Vaikeat tunteet ja raskaat kokemukset eivät siis olekaan sitä "elämän v*ttuilua*, vaan ne ovat opettamassa meitä. Tai niin minä haluan uskoa. Mitä mieltä te olette?

Enkä sano sitä, että vain kipu opettaa kaiken edellä mainitun, mutta se auttaa luomaan tietynlaiset mittasuhteet elämää ajatellen uusiksi. Olen äärettömän kiitollinen siitä, miten paljon rakkautta ja hyvää minulla on elämässäni, menetyksistä ja särkyneistä sydämistäkin huolimatta. On hienoa, että minulla on elämässä asioita, ihmisiä ja aikoja, joita voin ikävöidä. On siistiä, että elämä on täynnä erilaisia sävyjä, jotka tuovat jopa marraskuun pimeyteen syyn nousta sängystä ylös ja maalailla päivästä itsensä näköisen. Vaikka se itsensä näköinen tarkottaisi sitten jäätelöpurkin kumoamista netflixin äärellä.

Olen varmasti puhunut samoista asioista aiemminkin, mutta näitä asioita on hyvä palautella välillä mieleen. Etenkin nyt, kun omassa elämässä on ollut tietynlaisia kuoppia. Joku päivä vielä tulen ymmärtämään noiden kuoppien merkityksen.