Itse itsensä tiellä - Ajatusten virtaa

Viime aikoina elämä on tuntunut hieman värittömältä. On tuntunut siltä, kuin olisin korviani myöten jumissa. Olen hukassa. Suuntaa vailla. Olen sellaisen olotilan syleilyssä, josta on vaikeaa päästä pois. En ole jaksanut innostua asioista samalla tavalla kuin ennen. En ole jaksanut hymyillä samalla tavalla. Arki on tuntunut väkinäiseltä. Pelkän aamukahvin keittäminen on tuntunut hyvin raskaalta. En ole ollut hyvä ystävä, sisko ja tytär. En ole jaksanut olla läsnä kenellekään, en edes itselleni. Lisäksi olen valittanut asioista, joilla ei edes ole suurempaa merkitystä. Olen ollut vieras jopa itselleni. 

Tuntuu kamalalta tuntea tällä tavalla, etenkin, kun en oikein saa kiinni siitä, miksi nyt tuntuu näin toivottomalta. Miksi on vaikeaa katsoa huomista silmiin. Miksi oloni on jatkuvasti levoton ja ahdistunut. 

Minua pelottaa kamalan paljon. Pelkään elää, pelkään tuntea näin. Pelkään kohdata elämän myrskyt ja tuulet. Menetykset ja vastoinkäymiset. Pelkään vanheta ja seurata sitä, miten tämä ainutkertainen, kaunis lahja, nimeltä elämä, kulkee koko ajan nopeammin ja nopeammin ohitse. Pelkään sitä, ehdinkö koskaan saavuttaa unelmiani. 

Pelko on siinä mielessä hassu tunne, että vaikka pelko ei olisikaan todellinen, se tuntuu hyvin todelta. Pelko on kuin hiuksiin tarttunut purukumi. Se tuntuu ikävältä, eikä sitä tahdo saada millään irti itsestä. Pelko rakentaa mieleen kysymyksien tulvan, jättäen kaikki kysymykset kuitenkin ilman vastauksia. Siltä pelko tuntuu, pelko on tiedottomuutta, avuttomuutta, lohduttomuutta. Mustaa ja harmaata. Mutta kaikesta huolimatta pelko on myös tärkeä tunne, se kertoo meille, että asioilla on merkitystä. Me pelkäämme, kun jokin uhkaa sitä, mikä on meille tärkeää. Kun turva ja vastaukset löytyvät, pelko katoaa. Siinä mielessä pelko osaa olla myös armollinen tunne. Se ei asu meissä turhaan.

Se pelosta, palataan olotilaani kokonaisvaltaisemmin. Pelon lisäksi tunnen nimittäin suurta epävarmuutta hyvin monen asian suhteen. Mietin jatkuvasti sitä, onko minusta mihinkään. Tuntuu siltä, kuin seisoisin itse itseni tiellä ja odottaisin ihmettä tapahtuvaksi. Tuntuu haastavalta päästä omien epävarmuuksien ylitse ja uskoa omaan tekemiseensä. Tuntuu vaikealta uskoa siihen, että olen rakkauden arvoinen. Että olen riittävän hyvä. Tuntuu vaikealta uskoa siihen, että pystyisin tekemään uran alalla, josta olen jo pitkään haaveillut ja jota parhaillaan saan opiskella. Inhoan olla näin epävarma itseni suhteen. Inhoan sitä, miten paljon se vaikeuttaa elämää, ettei usko itseensä sillä tavalla, kuin itseensä kuuluisi uskoa. 


Epävarmuus ja jatkuva itsensä epäily työntää kaiken sen pois, mitä haluaisin saavuttaa. Se työntää kauemmaksi ne ihmiset, jotka toivoisin lähelleni. Se työntää pois unelmat, jotka haluaisin tavoittaa. Ja se kuluttaa ihmisen loppuun, jos siitä ei opi irti. Sen vuoksi ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin oppia siitä irti. Ja minähän aion oppia siitä irti.