Puntari - Ikuinen vihollinen?
" Nyt on aika tehdä se, nimittäin hypätä vuosien tauon jälkeen puntarille. Puntarille, joka oli joskus pahin viholliseni. Puntarille, joka on minulle nyt vain outo kapistus salin nurkassa. Tänään haluan kuitenkin tehdä jotain hullua ja astua tuolle oudolle kapistukselle. Haluan tietää, paljonko painan. Ihan silkasta mieleenkiinnosta. Tiedän, että paino ei määritä minua ihmisenä, ja tiedän, että numerot ovat vain numeroita. Ne eivät kerro minulle mitään arvostani."
Noin minä ajattelin tänään salille matkatessani. Ajattelin, että nyt olen tarpeeksi terve ja vahva kohtaamaan kehoni sellaisena kuin se on. Ajattelin, että puntarille hyppääminen olisi helppoa nyt kun hyväksyn itseni. Alustan tätä hieman sillä, että minun on jo pitkään tehnyt mieli tietää paljonko painan, sillä olen vain joskus vuosien varrella leikkimielisesti arvuutellut sitä, kuinka paljon nykyinen kehoni mahtaakaan painaa. Luulen, että kyse on pelkästä uteliaisuudesta. Me ihmiset olemme uteliaita. Ja minä kai olen vain utelias sitä kohtaan, osuuko oma "painoarvioni" lähellekään todellisuutta. Ajattelin, että olisi mukava nähdä oma paino ja reagoida siihen vihdoin terveellä tavalla. Halusin tuntea oloni hyväksi, olisivatpa numerot mitä hyvänsä.
Salille päästyäni rento ajatteluni puntarille hyppäämistä kohtaan alkoi hieman rakoilla, ja pian huomasinkin olevani tosi jännittynyt. Minusta tuntui siltä kuin olisin näkemässä vanhan "viholliseni" ja "kiusaajani" vuosien tauon jälkeen. Hengitin syvään ja ajattelin, että ei tämä ole niin vakavaa. Helppo homma, kun vain tekee sen. Astelin puntarin luokse ja katsoin sitä jonkin aikaa"silmiin". Yhtäkkiä suhtautumiseni puntarille hyppäämiseen muuttui täydelliseksi kauhuksi. Ja sitten tiesin, mitä minun tulee tehdä; olla astumatta sen päälle. Koen, että vaikka ajatustasolla olen erittäin sinut nykyisen terveen kehoni kanssa, liittyy numeroihin yhä liian suuria pelkoja ja muita negatiivisia tunteita. Tuntui siltä, kuin syömishäiriöajatukseni olisivat aktivoituneet ja minusta tuntui siltä, että olipa puntarin numero mitä tahansa, se tulisi olemaan liikaa sisälläni lymyävälle "vaativalle minälle". Uskonkin, että vältin "luodin" olemalla astumatta puntarille. Haluan olla terve, vapaa ja onnellinen, enkä tässä hetkessä tarvitse sitä tietoa, paljonko kehoni tekee numeroina.
On hienoa huomata, että on siinä mielessä kaukana syömishäiriöstä, että on tarpeeksi terve tunnistamaan mahdolliset riskit liittyen syömishäiriön uudelleen aktivoitumiseen. Tiedän, etten enää koskaan halua palata siihen vanhaan, mustavalkoiseen ja yksinäiseen maailmaan, joten tietynlaisten triggerien tunnistaminen on tärkeää. Tiedän, että olen vielä jonakin päivänä kyllin vahva kohtaamaan oman painoni, mutta tällä hetkellä puntarille astuminen ei palvele terveyttäni. Terveyttäni palvelevat aivan muut jutut, kuten liikunta, hyvät ihmissuhteet ja monipuolinen ravinto, mukaan lukien herkuttelut.
Kun sairastin syömishäiriötä, puntari oli minulle pakkomielle. Numerot eivät koskaan saaneet olla suurempia, kuin ne olivat edellisessä punnituksessa. Jos paino oli "noussut" 100 grammaa edellisestä kerrasta, alkoi helvetillinen rääkki ja itsensä rankaiseminen. En koskaan osannut/jaksanut laskea kaloreita, mutta puntari ja siihen liittyvät numerot olivat minulle ikään kuin elämän ja kuoleman kysymys. Uskon, että juuri tämän sairaan ajattelun ja pakkomielteisen puntarilla ravaamisen vuoksi koen yhä - melkein kymmenen vuotta myöhemmin- hyvin raskaita fiiliksiä kehon numeroimiseen liittyen. On pysäyttävää tajuta, miten kaikki nuo tunteet ravistelevat yhä sisintä. Ja on kamalan surullista sisäistää se, kuinka pohjattoman armoton ja hirveä itseä kohtaan on osannut olla. Anteeksi minä.
Numerot eivät kerro meidän ainutlaatuisuudesta, ihanuudesta ja upeudesta mitään. Sitä on välillä tärkeää muistuttaa myös itselle. Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?
Noin minä ajattelin tänään salille matkatessani. Ajattelin, että nyt olen tarpeeksi terve ja vahva kohtaamaan kehoni sellaisena kuin se on. Ajattelin, että puntarille hyppääminen olisi helppoa nyt kun hyväksyn itseni. Alustan tätä hieman sillä, että minun on jo pitkään tehnyt mieli tietää paljonko painan, sillä olen vain joskus vuosien varrella leikkimielisesti arvuutellut sitä, kuinka paljon nykyinen kehoni mahtaakaan painaa. Luulen, että kyse on pelkästä uteliaisuudesta. Me ihmiset olemme uteliaita. Ja minä kai olen vain utelias sitä kohtaan, osuuko oma "painoarvioni" lähellekään todellisuutta. Ajattelin, että olisi mukava nähdä oma paino ja reagoida siihen vihdoin terveellä tavalla. Halusin tuntea oloni hyväksi, olisivatpa numerot mitä hyvänsä.
Salille päästyäni rento ajatteluni puntarille hyppäämistä kohtaan alkoi hieman rakoilla, ja pian huomasinkin olevani tosi jännittynyt. Minusta tuntui siltä kuin olisin näkemässä vanhan "viholliseni" ja "kiusaajani" vuosien tauon jälkeen. Hengitin syvään ja ajattelin, että ei tämä ole niin vakavaa. Helppo homma, kun vain tekee sen. Astelin puntarin luokse ja katsoin sitä jonkin aikaa"silmiin". Yhtäkkiä suhtautumiseni puntarille hyppäämiseen muuttui täydelliseksi kauhuksi. Ja sitten tiesin, mitä minun tulee tehdä; olla astumatta sen päälle. Koen, että vaikka ajatustasolla olen erittäin sinut nykyisen terveen kehoni kanssa, liittyy numeroihin yhä liian suuria pelkoja ja muita negatiivisia tunteita. Tuntui siltä, kuin syömishäiriöajatukseni olisivat aktivoituneet ja minusta tuntui siltä, että olipa puntarin numero mitä tahansa, se tulisi olemaan liikaa sisälläni lymyävälle "vaativalle minälle". Uskonkin, että vältin "luodin" olemalla astumatta puntarille. Haluan olla terve, vapaa ja onnellinen, enkä tässä hetkessä tarvitse sitä tietoa, paljonko kehoni tekee numeroina.
On hienoa huomata, että on siinä mielessä kaukana syömishäiriöstä, että on tarpeeksi terve tunnistamaan mahdolliset riskit liittyen syömishäiriön uudelleen aktivoitumiseen. Tiedän, etten enää koskaan halua palata siihen vanhaan, mustavalkoiseen ja yksinäiseen maailmaan, joten tietynlaisten triggerien tunnistaminen on tärkeää. Tiedän, että olen vielä jonakin päivänä kyllin vahva kohtaamaan oman painoni, mutta tällä hetkellä puntarille astuminen ei palvele terveyttäni. Terveyttäni palvelevat aivan muut jutut, kuten liikunta, hyvät ihmissuhteet ja monipuolinen ravinto, mukaan lukien herkuttelut.
Kun sairastin syömishäiriötä, puntari oli minulle pakkomielle. Numerot eivät koskaan saaneet olla suurempia, kuin ne olivat edellisessä punnituksessa. Jos paino oli "noussut" 100 grammaa edellisestä kerrasta, alkoi helvetillinen rääkki ja itsensä rankaiseminen. En koskaan osannut/jaksanut laskea kaloreita, mutta puntari ja siihen liittyvät numerot olivat minulle ikään kuin elämän ja kuoleman kysymys. Uskon, että juuri tämän sairaan ajattelun ja pakkomielteisen puntarilla ravaamisen vuoksi koen yhä - melkein kymmenen vuotta myöhemmin- hyvin raskaita fiiliksiä kehon numeroimiseen liittyen. On pysäyttävää tajuta, miten kaikki nuo tunteet ravistelevat yhä sisintä. Ja on kamalan surullista sisäistää se, kuinka pohjattoman armoton ja hirveä itseä kohtaan on osannut olla. Anteeksi minä.
Numerot eivät kerro meidän ainutlaatuisuudesta, ihanuudesta ja upeudesta mitään. Sitä on välillä tärkeää muistuttaa myös itselle. Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?
Kommentit
Lähetä kommentti