Ikuisuusjuttu
Kaipaan perhettäni, joten kirjoitanpa perheeseeni liittyvän postauksen. Perhe on ollut minulle aina tärkein asia elämässäni, ja jotenkin sen tärkeys on korostunut erityisesti viime vuosina. Tarkoitan tällä sitä, että nyt aikuisena pidän perhettäni hyvin erilaisessa arvossa, kuin pidin perhettäni esimerkiksi teini-iässä. Teininä olin vanhempiani kohtaan melko hankala ihminen, enkä osannut kunnioittaa heitä heidän ansaitsemallaan tavalla. Vasta viimeisen parin vuoden aikana olenkin oikeastaan oivaltanut sen, miten valtavan ihanat vanhemmat minulla onkaan. Ja olen ymmärtänyt sen, että vanhemmista ei aikuisuuden(kaan) myötä tarvitse irtaantua kokonaan. Sitä voi olla aikuinen, ja silti toisinaan tukeutua omiin vanhempiinsa.
Olen kuluneiden vuosien aikana keskittynyt rakentamaan omanlaistani elämää ja haahuillut läpi erilaisia mielentiloja, minkä sivussa minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa perheelleni. Myös välimatka ja erilaiset ajanjaksot kunkin meidän elämässä ovat tehneet näkemisestä toisinaan vaikeaa. Joskus minusta on tuntunut siltä, että minun on ollut ikään kuin pakko juosta pakoon tiettyjä asioita, joita muut ovat käyneet läpi. Oman kaaoksen keskellä on ollut mahdotonta kannatella muita.
Nykyään minulla menee omassa elämässäni melko hyvin. Välillä tietysti stressaa ja tuntuu vaikealta, mutta se on osa elämää. Satunnaisesta ahdingosta ja kipuilusta huolimatta, olen löytänyt sellaisen perusluottamuksen elämää kohtaan. Perusluottamus tarkoittaa minulle sitä, että uskon asioiden järjestymiseen ennemmin tai myöhemmin. Välillä voi olla pitkäänkin pimeää, mutta valo on siellä jossakin aina odottamassa. Ja koska minulla menee suhteellisen hyvin, on minulla nyt jotenkin eri tavalla voimia sekä halua tutustua perheeseeni ikään kuin uudelleen. Haluan tuntea perheeni myös nyt, kun olemme kaikki oman elämän omaavia aikuisia. Haluan tuntea perheeni ilot ja surut, haluan tukea, auttaa ja rakastaa. Kuunnella, olla läsnä edes puhelimen välityksellä, jos läsnäolo ei ole fyysisesti mahdollista. Toivon, että voin antaa jotakin takaisin, sillä joka ikinen perheenjäsen on antanut minulle niin paljon.
On hassua nyt aikuisena kokea tarvitsevansa perhettä melkeinpä enemmän, kuin nuorempana. Tai sanotaanko näin, että tarvitsen heitä nyt eri tavalla kuin nuorempana. Pärjään kyllä, jos näemme vain muutamia kertoja vuodessa, mutta heidän mielipiteillään on minulle merkitystä ja haluan heidän olevan osana elämääni. Haluan myös olla osana heidän elämäänsä. En enää halua paeta mitään tai ketään.
Arvostan perheeltäni saamaani tukea ja neuvoja. He ovat minulle ikuisesti se " turvallinen syli " ja se olkapää, johon tiedän voivani nojautua, kun olen hukassa. Vasta nyt ymmärrän, miten vahvoja olemme yhdessä ja miten paljon asioita olemme käyneet läpi yhdessä. Jokaisella meistä on ollut omat taistelumme, mutta silloinkin, kun meillä ei ole löytynyt sanoja toisillemme, on rakkaus ollut aina läsnä ja puhunut sanojen puolesta. Rakkautta ei ole koskaan tarvinnut pyytää, ja siitä olen pohjattoman kiitollinen, sillä se ei ole itsestäänselvyys. Siispä, kiitos perhe, että olette aina siellä minua varten. Kun te olette olemassa, en voi pudota.
Olen kuluneiden vuosien aikana keskittynyt rakentamaan omanlaistani elämää ja haahuillut läpi erilaisia mielentiloja, minkä sivussa minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa perheelleni. Myös välimatka ja erilaiset ajanjaksot kunkin meidän elämässä ovat tehneet näkemisestä toisinaan vaikeaa. Joskus minusta on tuntunut siltä, että minun on ollut ikään kuin pakko juosta pakoon tiettyjä asioita, joita muut ovat käyneet läpi. Oman kaaoksen keskellä on ollut mahdotonta kannatella muita.
Nykyään minulla menee omassa elämässäni melko hyvin. Välillä tietysti stressaa ja tuntuu vaikealta, mutta se on osa elämää. Satunnaisesta ahdingosta ja kipuilusta huolimatta, olen löytänyt sellaisen perusluottamuksen elämää kohtaan. Perusluottamus tarkoittaa minulle sitä, että uskon asioiden järjestymiseen ennemmin tai myöhemmin. Välillä voi olla pitkäänkin pimeää, mutta valo on siellä jossakin aina odottamassa. Ja koska minulla menee suhteellisen hyvin, on minulla nyt jotenkin eri tavalla voimia sekä halua tutustua perheeseeni ikään kuin uudelleen. Haluan tuntea perheeni myös nyt, kun olemme kaikki oman elämän omaavia aikuisia. Haluan tuntea perheeni ilot ja surut, haluan tukea, auttaa ja rakastaa. Kuunnella, olla läsnä edes puhelimen välityksellä, jos läsnäolo ei ole fyysisesti mahdollista. Toivon, että voin antaa jotakin takaisin, sillä joka ikinen perheenjäsen on antanut minulle niin paljon.
On hassua nyt aikuisena kokea tarvitsevansa perhettä melkeinpä enemmän, kuin nuorempana. Tai sanotaanko näin, että tarvitsen heitä nyt eri tavalla kuin nuorempana. Pärjään kyllä, jos näemme vain muutamia kertoja vuodessa, mutta heidän mielipiteillään on minulle merkitystä ja haluan heidän olevan osana elämääni. Haluan myös olla osana heidän elämäänsä. En enää halua paeta mitään tai ketään.
Arvostan perheeltäni saamaani tukea ja neuvoja. He ovat minulle ikuisesti se " turvallinen syli " ja se olkapää, johon tiedän voivani nojautua, kun olen hukassa. Vasta nyt ymmärrän, miten vahvoja olemme yhdessä ja miten paljon asioita olemme käyneet läpi yhdessä. Jokaisella meistä on ollut omat taistelumme, mutta silloinkin, kun meillä ei ole löytynyt sanoja toisillemme, on rakkaus ollut aina läsnä ja puhunut sanojen puolesta. Rakkautta ei ole koskaan tarvinnut pyytää, ja siitä olen pohjattoman kiitollinen, sillä se ei ole itsestäänselvyys. Siispä, kiitos perhe, että olette aina siellä minua varten. Kun te olette olemassa, en voi pudota.
Kommentit
Lähetä kommentti