Vuosikatsaus 2018 - Vastatunteiden vuoristorata

Hei ihanat, pitkästä aikaa. Viime aikoina olen ollut sen verran kiireinen, että luovuuteni kirjoittamisen suhteen on ollut kadoksissa. Nyt kun pahimmat kiireet alkavat jo helpottaa, ajattelin tulla kirjoittelemaan teille ajatuksiani kuluneesta vuodesta, sekä pohdiskella hieman sitä, mitä toivoisin vuoden 2019 tuovan tullessaan. Mainittakoon vielä myös se, että kulunut vuosi on osittain "sumun" peitossa, minkä vuoksi en kykene tekemään jokaiselta kuukaudelta erikseen omaa "muisteloa". Yritän kuitenkin vähän ajoittaa sitä, millaisia tunteita ja kokemuksia vuosi on sisällään pitänyt.

Alkuvuosi (tammi-maaliskuu)

Kulunut vuosi alkoi melko raskaasti. Minulle tärkeäksi muodostunut ihmissuhde tuli päätökseensä, eli vuosi alkoi luopumisella. Kyseisestä ihmisestä luopuminen tuntui valtavan tuskaiselta, sillä olin maalannut hänestä mielessäni sellaisen kuvan, että ikään kuin hänessä olisi ollut kaikki se turva, jota elämässäni tarvitsin. On hassua, kuinka ihminen omassa rikkinäisessä elämäntilanteessaan etsii turvaa kaikista ympärillä, ja kun turva jostakin sattumalta löytyy, siitä ei millään haluaisi päästää irti. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, kulutin aivan liikaa aikaani ja energiaani häneen, mutta toisaalta en kadu mitään. Yritän luottaa siihen, että kaikella ja kaikilla on tarkoituksensa. En ole varma, olenko luopunut hänestä vieläkään täysin, mutta uskoisin, että aika antaa työkalut siihen, että osaan päästää irti lopullisesti. Kaikesta huolimatta, toivon hänelle valtavasti kaikkea hyvää, onnea, terveyttä ja rakkautta.


Luopumisen tuskan keskeytti hetkeksi maaliskuussa saatu aamuinen puhelu, jossa sain kuulla siskoni joutuneen auto-onnettomuuteen. Tuollainen uutinen on aina omaa pientä maailmaa järisyttävä, etenkin kun kyse on maailman rakkaimmasta ihmisestä. Kun kuulin Jonnan, taas kerran, taistelevan hengestään teho-osastolla, tuntui siltä kuin koko maailmani olisi kääntynyt ylösalaisin. Olin puhelun saatuani monta tuntia paniikin vallassa, olin aivan sekaisin. Ja täynnä sellaista painavaa surua. Tuntui siltä, kuin olisin vedenpinnan alla ja joku pakottaisi minua hengittämään. Tuntui, kuin olisin pakotettuna elämään pahinta painajaistani.


Luojalle kiitos, Jonna selvisi. Ja vaikka hänellä on diagnosoitu onnettomuuden myötä vaikea aivovamma, uskon siihen, että Jonnan kaltainen, pohjattoman hyvä sielu, toipuu siitä. Jonna selviää kaikesta. Haluan uskoa niin. Elämässä ei olisi järkeä, jos en voisi uskoa Jonnan toipumiseen. Koskipa toipuminen sitten syömishäiriötä tai aivovammaa. Uskon Jumalaan, siihen, että jokin korkeampi voima auttaa niitä, joiden voimat ovat jostakin syystä ehtyneet.


Alkuvuoteen mahtui myös paljon työntekoa, sekä vahva toive muutoksesta. Tapasin myös erään ihmisen, joka antoi minulle valtavasti voimaa surujeni keskellä.

Kevät (maalis-kesäkuu)


Kevät piti sisällään tutustumista tähän tiettyyn ihmiseen, jonka tapasin muistaakseni ensimmäistä kertaa helmikuun puolella. Hänen myötään kevät saapui nopeammin kuin olin ajatellut. Hän kohteli minua virkistävän hyvin. Meillä oli mukavaa yhdessä ja minusta tuntui, että hänelle pystyin kertomaan kaiken. Tai ainakin melkein kaiken. Hän pystyi sietämään epätäydellisyyttäni ja tietynlaista heikkoutta minussa. Moni olisi juossut karkuun, mutta hän jäi ja halusi tutustua lisää. Sitä arvostan valtavasti.


Keväällä hain myös kouluun yhteishaussa, ykkösenä Ouluun ja toisena Tampereelle. Tämä kouluun hakeminen liittyi vahvasti muutostoiveeseen, joka oli pinnan alla kytenyt jo pidempään. Vaikka työkaverini olivat ihania ja vaikka työnikään ei ollut sieltä huonoimmasta päästä, halusin silti niin sanotusti edetä jonnekin elämässäni, saada ammatin ja kouluttautua sellaiselle alalle, joka voisi olla enemmän oma juttuni.


Kesäkuun alussa pyörähdettiin parhaan ystäväni kanssa Kreikassa, Rodoksella. Reissu oli mukava piristys oman arjen keskellä. Turkoosi meri, taivaallinen ruoka, lämpö, erilainen kulttuuri, värikkäät talot ja suloiset katukissat tekivät alkukesästäni ihanan. Matkustaminen on aina voimauttavaa. Ulkomailla sitä on aina niin eri tavalla elossa. Innolla odotan uusia seikkailuja Suomen ulkopuolella.

Kesä (kesä-elokuu)


Kesällä riitti helteitä Suomessakin, nautin siis ulkoilusta sen verran, mitä töiltäni ehdin. Vietin aikaa rakkaiden ihmisten kanssa. Heinäkuussa kuulin kouluun pääsystä, siitä, että muuttaisin Tampereelle opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Olin tosi onnellinen uusista tuulista, mutta samalla se tiesi melko tuoreen suhteeni päättymistä ja luopumista ihanasta kodistani, sekä lempiasuinalueestani, heinäpäästä. 


Loppukesä meni asumisjärjestelyjen kanssa stressaillen, työstä ja tietyistä kuvioista luopuen. Ihmissuhteesta luopuen. Muutamia toilailuja tehden. Tampereelta asuntoa etsien. Loppukesä onkin useiden isojen muutosten vuoksi aika "sumussa".

Syksy (elo-lokakuu)

Elokuussa vuosia kestänyt terapiasuhteeni tuli päätökseensä. Se herätti minussa tunteita laidasta laitaan. Kun tunteet tasoittuivat, jäljelle jäivät kiitollisuus ja tunne siitä, että elämä kantaa.


Syyskuun ensimmäisenä päivänä pääsin muuttamaan nykyiseen pieneen yksiööni, pari päivää ennen muuttoani olin aloittanut opiskeluni uudessa koulussa ja kaupungissa. Olin aluksi melko hukassa ja tunsin oloni levottomaksi. Tunsin kaipuuta takaisin Ouluun ja mietin, teinkö ylipäätään oikein kun lähdin. 


Melko pian kuitenkin totuin ajatukseen siitä, että Tampere tulisi olemaan kotini ainakin seuraavat kolme ja puoli vuotta. Aloin jopa tykätä alkuun liian pitkältä tuntuvista bussimatkoista. Ja hyväksyä sen tosiasian, että lähikauppani on vaihtunut iki-ihanasta heinäpään "Iikasta" (k-marketista) Sale:ksi. 


Syksyni kiteyttää kuitenkin parhaiten sana "ailahteleva". Syysloman jälkeen olin ahdistunut palattuani Oulun reissulta. Siellä käydessäni sain nimittäin sotkettua välit eksäni kanssa. Se tuntui, ja tuntuu yhä, tosi pahalta. Toivon hänelle kuitenkin vain parasta, sillä hän ansaitsee kaiken hyvän ja enemmän. Hän oli kultainen minulle, enkä osannut olla hänen arvoisensa, vaikka sitä kovasti halusinkin. Aina se, mitä itsellä on antaa kullakin hetkellä, ei välttämättä riitä toiselle. Surullista, mutta totta. 


Myös koulu stressasi kovasti, sillä opiskelutekniikkani oli lukion jälkeen ehtinyt melkoisesti ruostua. Koulussa vallitseva ilmapiiri ja mukavat luokkakaverit auttoivat kuitenkin sietämään hetkittäistä toivottomuutta, ja pahimmasta alkukankeudesta selvittiin. 


Syksyn mittaan myös siskoni voimakkaasti heikentynyt vointi painoi mieltäni ja teki pohjattoman surulliseksi. Olen pelännyt Jonnan menettämistä kymmenisen vuotta. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään, mutta tuo pelko tuntuu aikalailla jatkuvalta nuorallakävelyltä. Sitä horjuu ja tasapainottelee, pelkää, että pian putoaa ja korkealta. Voisi ajatella, että pitkään jatkunut suru, huoli ja pelko toisesta tekee vihaiseksi. Joskus ehkä olinkin vihainen siitä, miten paljon siskoni joutuu kärsimään. Jonnalle en ole koskaan ollut vihainen, mutta hänen sairaudelleen olen hammasta purrut. Yliajajalle puolestaan en ole osannut olla vihainen, vaikka hänen vahingollaan olikin kipeät seuraukset. En ole osannut olla vihainen luultavasti siksi, koska Jonna ei missään vaiheessa ole ollut vihainen. Hän on tuntenut vain syvää surua ja ikävää. Suru on vihaa arvokkaampi tunne. Suremalla ja sitä käsittelemällä saa jotain paljon kauniimpaa aikaan, kuin vihaamalla. Viha johtaa vain katkeruuteen, ja kun katkeruuden viitan pukee ylleen, kadottaa ilon. Voisi ajatella, että juuri suru poissulkisi ilon, koska se on ikään kuin ilon vastatunne, mutta mielestäni suru oikeastaan luo ikkunan syvemmälle ilolle. Kun tuntee, mitä suru on, voi löytää myös hyvin syvän ja kauniin ilon.

Talvi (marras-joulukuu)


Marraskuu täyttyi koulusta ja ihanista hetkistä ystävien kanssa. Mahtui siihen myös syvää väsymystä. Minulla oli vaikeuksia saada unta ennen aamuyötä, ja herääminen pimeyden sekä lyhyiden yöunien jälkeen tuntui melkeinpä mahdottomalta. Päiväunet tulivat siis tutuiksi marraskuussa. Nyt pahin pimeä-ahdistus on onneksi alkanut helpottamaan.


Joulukuussa koulukiireet ovat tahdittaneet arkea, mutta tänään meillä vihdoin alkoi kauan odotettu joululoma. Täydellistä. Haluan vain levätä ja nauttia rakkaimpien seurasta. Lulua ja Jonnaa on kova ikävä. Sunnuntaina suuntaan isän luo Oulaisiin, aattona suuntaan äitin luo Liminkaan ja myöhemmin menen Ouluun siskon ja ystävien luo. En malta odottaa.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2018 on ollut muutosten ja sopeutumisen vuosi. Vuoteen mahtuu paljon kipukohtia, mutta sitäkin enemmän rakkautta, joka on kannatellut kaiken yli. Vuodessa tavallaan tuntuu tapahtuvan aika vähän, mutta loppupeleissä vuosi pitää sisällään paljon erilaisia hetkiä ja tunteita. Koen, että tämä vuosi ei ehkä ollut parhain ikinä, mutta se oli ehdottomasti kasvattava ja merkityksellinen. Olen onnellinen uudesta kaupungista, siitä, että saan opiskella itselleni sopivaa alaa, sekä siitä, että uskalsin jättää taakseni jotain tuttua ja turvallista löytääkseni elämääni jotain uutta. Olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt ilman terapian tukea näin hyvin. Olen onnellinen siitä, että siskoni on elossa ja että näen hänet pian. Olen kiitollinen ystävistäni ja perheeni tuesta. Siitä, kuinka paljon minusta välitetään jopa silloin, kun olen oikea typerys. 



Toivon tulevalle vuodelle paljon rakkautta, meille kaikille. Toivon enemmän läsnäoloa, vähemmän suorittamista. Toivon toipumista, terveyttä. Sitä, että katsottaisiin enemmän toisiamme silmiin, eikä lävitse. Sitä, että muistettaisiin kunnioittaa myös luontoa ja eläimiä.Toivon henkistä kasvua ja mielekästä arkea. Opintojen etenemistä. Seikkailuja. Suuria, ja myös niitä pieniä, tunteita. Toivon koko sydämestäni, että ne, jotka eivät vielä ole oppineet rakastamaan itseään, löytäisivät rakkauden itseään kohtaan. Toivon tätä siksi, koska itsensä rakastaminen on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. 



Mukavaa joulunaikaa, ja kauniimpaa uutta vuotta teille (jo etukäteen). <3